Olipa kerran koulun kevätjuhlat. Yleisössä yksi pieni ei jaksanut kuunnella puheita tai katsoa videoesityksiä, mutta kun tuli tanssiesityksen vuoro, nauliintui lapsi paikalleen. Rytmikkään musiikin ja liikkeen yhdistelmässä oli jotain vangitsevaa, jota oli pakko seurata.
Oli myös kerran yksi yhtye. Yhtye osallistui eurooppalaiseen musiikkikilpailuun, ei selvinnyt finaaliin asti, mutta palasi omasta, ja kaikkien muidenkin mielestä, kotiin voittajana. Yhtyeen esitys kilpailussa oli naulitseva, jotenkin sellainen, jota oli pakko seurata.
Oli myös sellaiset päiväkodin kevätjuhlat, joissa laulettiin ja tanssittiin. Kaikkia esiintyjiä eivät kaikki kappaleet miellyttäneet, ja silloin saikin jättäytyä pois parrasvaloista. Monen kohdalle tuli kuitenkin se jokin mieluisa laulu, jolloin tuli luonteva tarve päästä mukaan osallistumaan. Jokin sellainen rytmi ja melodia, jota oli pakko seurata.
Oli kerran aikuinen, joka halusi tanssia balettia. Aluksi tekniikkaharjoitusten rytmitykset ja jalkojen nopeat viuhtomiset eri suuntiin tuntuivat mahdottomilta, eikä liikkeen ja rytmin yhdistämisestä meinannut tulla mitään. Vähitellen raajat löysivät kuitenkin oikeille paikoilleen oikeaan aikaan, ja balettitunnin pianokappaleet alkoivat soida aikuisen päässä tuntien ulkopuolellakin. Tanssin, musiikin ja oppimisen yhdistelmässä oli jotakin maagista, sellaista, jota oli vain pakko jatkaa ja seurata.
Virkistäviä ja innoittavia kesälomapäiviä kaikille!
Heidi
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ihmettelee jatkuvasti erilaisia arkielämän musiikillisia, kulttuurisia ja sosiaalisia yhteentörmäyksiä.
Jätä kommentti