Tämän kolumnin DL eli deadline eli määräaika oli 14.11. Oli vähällä ettei siitä tullut oma deadlineni, kun samana iltana ylitin katua ns. suojatiellä ja sain jalkaani tällin ohikiitävältä autolta. Jutulle olin jo saanut vähän lisäaikaa ja elämällekin tuli lisäaikaa kun olin ehtinyt saada toisen jalkani jalkakäytävälle ja onnistuin olemaan kaatumatta.
Deadlinen merkitys konkretisoitui hetken murto-osassa. Ehkä etäännyttääkseni ikävää kokemusta halusin sanojen ja etymologioiden ystävänä selvittää, mistä deadline on tullut jokapäiväiseen kielenkäyttöömme. Vastaus löytyi netin avulla sanomalehti Pohjalaisen kolumnistin jutusta:
”.. sanan alkuperä on kolkko. ”Deadline” vakiintui käyttöön Yhdysvaltain sisällissodan aikana, jolloin se tarkoitti sotavankileirien kuolemanlinjaa, rajaa, jonka ylittävä vanki ammuttiin kuoliaaksi kyselemättä. Tästä merkitys siirtyi amerikkalaisten sanomalehtien toimituksiin, joissa jymyjuttu piti saada valmiiksi deadlineen mennessä, jos mieli nousta urallaan.
Kun liberaalista markkinataloudesta tuli viime vuosituhannen loppupuolella virallinen maailmanuskonto ja tehokkuudesta julkisenkin sektorin pakkomielle, deadline kohosi sanojen aateliin.”
Edellä oleva on lievä aasinsilta – siinäkin sana, jolla on pitkä juuri! – jatkoon, joka pyörii historian ja nykypäivän kohtaamisen ympärillä. Olen kovasti yhtä mieltä niiden kirjoittajien kanssa, jotka valittavat historiattomuuden lisääntymistä nykyään. Nykyaika muistuttaa ruohomattoa, joka ostetaan rullana ja levitetään pihalle, tai kasveja, jotka kasvavat ruukuissa, ei maassa. Juuret puuttuvat ja sen myötä ilmiöiden ja yhteyksien tajuaminen. Nykyhetki ei ole kehityksen huippu, jolta käsin vähätellään tai ihmetellään menneisyyttä, vaan se on osa jatkumoa. Uudet ihmiset tekevät ja tulevat tekemään samoja asioita. Kuinka monta kertaa aikojen saatossa rauhanvalojen äärellä on vannottu: ”ei koskaan enää!” suuren sodan jälkeen. On vannottu ja tullaan vannomaan.
Historia on elämää, jonka makua pitäisi tuoda esiin, ja onneksi ns. mikrohistorian osuus näyttää kasvavan. Kouluissa historian opetuksen määrä ja sen osuuden pienentäminen puhuttaa, mutta puhua pitää myös opetuksen laadusta ja tavoista. Vanha virteni, joka minulle kirkastui jo opiskeluvuosina, oli integroiminen, eheyttäminen. Menneiden aikojen ja tähän päivään ulottuvien kehityslinjojen, – vaikkapa musiikin – tarkastelu kannattaa kytkeä aikakauden koko kuvaan koska kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Tällä taustalla otin kiinnostuneena vastaan syksyn kirjamessuilla Antti Vihiseltä hänen tuoreen opuksensa Minä ja Mozart. (Into Kustannus, 2014). Antti Vihisen tunnen 1990-luvun alkupuolelta, jolloin hän oli Sibelius-Akatemiassa alaisenani kansainvälisten asioiden sihteerinä. Hän oli erinomainen työkumppani kun eurooppalaisten musiikkikorkeakoulujen kanssa rakennettiin Erasmus-verkostoa. Eurooppalaisilta naispuolisilta kv-kollegoilta mukava nuori mies sai lempinimen Papageno. Antti oli opiskellut Saksassa, akatemian jälkeen työskenteli Berliinissa, myöhemmin Lahden Sibelius-talon toimitusjohtajana, sen jälkeen taas kolme vuotta Saksassa.
V. 2000 hän väitteli tohtoriksi Sibeliuksen natsiyhteyksistä, mikä herätti aikamoista huomiota.
Minä ja Mozart – kirjan hulppea nimi vaikutti kiinnostavalta, samoin sen idea. Tekijä tilittää suhdettaan Mozartiin ja hänen musiikkiinsa. Hän lähestyy Mozartia ihmisenä ja rinnastaa omaa elämäänsä Mozartin elämään. 1700- ja 1900-luvun loput lähestyvät toisiaan historian pölyjä reippaasti karistellen. Tekijä sanoo, että niin valtavasti kuin Mozartista on kirjoitettu, hänen kirjansa on ”varmasti kaikista Mozart-tutkimuksista subjektiivisin ja spekulatiivisin.” Kirjansa lähtökohtaa ja näkökulmaa Vihinen pitää hienoisena uutuutena Mozart-tutkimuksessa. Loppuosan teema on Amadeus-myytti ja sen vaikutus länsimaiseen musiikkikulttuuriin ja taidehallintoon, mitä Vihisen mukaan ei ole juuri tällä tavalla aikaisemmin käsitelty.
Pölyjen karistamisen välineeksi Vihinen on valinnut kielen ja tyylin, jossa asteikon alapää vallitsee.
”Älkääs nyt olko liian vaatimaton, Mozart hyvä”, arkkipiispa myhäili. ”Sehän meni ihan helvetin hyvin. Teidän perheenne on maailmankuulu!”
”Ei me enää jakseta näitä Mozartien musiikki-iltoja!” leskikeisarinna, tuo vanha huuhkaja, uhosi Wienin keisarillisessa palatsissa, Hofburgissa.”On niitä maailmassa muitakin säveltäjiä, ja ne Mozartit tekevät niin pitkiä biisejäkin. Minä en ainakaan osallistu enää niihin rientoihin…”
Arkinen, puhe- ja sarjakuvakielenomainen ja roisi kieli ei ole lukijalle helppo, ei ainakaan minulle. Valitsemani esimerkit olivat minusta aika huvittavia, mutta enimmäkseen ei huvita: liika on liikaa, ja mässäily alapään ja suolentoiminnan sanastolla uuvuttaa. Sinänsähän se on itseltään Mozartilta peräisin, – 1800-luvulla rakennettu nerokultti järkkyi Wolfgang Hildesheimerin Mozart- elämäkerran tultua julkisuuteen 1977. Siinä luodattiin säveltäjän persoonaa siihen asti vähän tunnettujen kirjallisten dokumenttien kuten kirjeiden kautta. Jatkosta vastasi v. 1984 suuren yleisön ja 8 Oscaria saavuttanut Milos Formanin loistava elokuva Amadeus. Hullutteleva, kikatteleva, infantiili hahmo on osin tosi, osin fiktiivinen, – ja Mozart nousi entistä kiinnostavammaksi nerohahmoksi. Vihinen jatkaa näissä merkeissä innostuneesti. Kirjan esittelyjen yhteydessä se määritellään rokkihenkiseksi, joka ehkä on oikea sana luonnehtimaan sitä – ja samalla herättämään kiinnostusta markkinoilla.
Tekijän tyylivalinta voi hyvinkin johtua halusta madaltaa kynnystä klassisen musiikin maailmaan. Ehkä myös siitä, että kun hän kirjassa on liikkeellä kaverinsa Mozartin rinnalla, kommunikointi tapahtuu Mozartin hengessä ja kirjeissä ilmenevällä tyylillä. Tässä on se ikävä puoli, että tulos on oletuksen pohjalla ja kielellisesti tietenkin teennäinen: 1770-luvun saksa – nykypäivän suomi! Yhteishautaan haudattu toinen osapuoli ei pääse itse ääneen vaan on edustettuna eri aikojen tutkijoiden tulkitsemana ilmiönä. Mozartin ihmiskuvan luominen on väkisinkin yksisuuntainen liike ja yksipuolinen yritys.
Sen sijaan, onneksi, toinen yhteys on kaksisuuntainen: säveltäjä Mozartiin luotu yhteys eli hänen musiikkinsa ja sen vastaanotto kuulijassa.
”Hän tuntuu tekevän meistä vapaita maan vetovoiman ja tottumuksen kylmistä kahleista, hän vapauttaa ja armahtaa, hänen musiikkinsa lohduttaa ja silittää päätä. Tämä musiikki taputtaa olalle, on jopa lapsenomaisen tulevaisuususkoista, mutta samalla äärimmäisen dramaattista ja jopa pelottavaa.”
Kun Vihinen kirjoittaa Mozartin musiikista, provokaatio rauhoittuu ja omakohtainen, tilittävä teksti kuvastaa ylimaallista musiikkisuhdetta. Ehkä terapeuttistakin: tekijä kertoo johdantoluvussa, että kirjan yhtenä lähtökohtana oli Mielenterveysseuran juhla Lahden Sibelius-talossa v. 2005. Mozartista pitämänsä esitelmän johdosta joku kuulija päätteli, että Vihinen käyttää Mozartin musiikkia henkilökohtaisena terapiavälineenään.”…jouduin lopulta myöntämään itselleni, että Mozartin musiikki on todennäköisesti pitänyt minut koossa, ainakin siitä on ollut minulle valtavasti apua ihmisten ja elämän ymmärtämisessä.(…)”
Kirjan nimi ja rakenteellinen idea on heittää Mozartin henkilöön ja vaiheisiin tekijän omaan elämään liittyviä assosiaatioita ja rinnastuksia. Esimerkiksi: Ukko-Mozart ja isä-Vihinen, ihmelapsi-Wolfgang ja rokkaaja Antti, Mozartin keikkamatkat Euroopassa ja Vihisen veljesten keikkabussimatkat Suomessa. Mozart ja naiset, Vihinen ja naiset. Mozartin ahdistukset Salzburgissa ja Vihisen Lahdessa, Salzburgin musiikkielämä ja Manserock-ilmiö. – Ajattomuutta korostetaan vertaamalla Mozartin tekemisiä nykylukijan tuntemaan maailmaan: Euroopan kiertueita tekevä ihmelapsi Mozarthan oli tämän päivän rokkitähtiin verrattava tapaus.
Onko rokkitähdillä tosiaan noin hirveät keikat kuin Mozartilla? Suurin kiertue isän ja sisaren seurassa kesti kolme vuotta. Käytiin 88 kaupungissa, tehtiin matkaa huonoilla teillä kehnoissa olosuhteissa. Tähti oli 7-10-vuotias. Lapset sairastivat matkojen aikana isorokon, tulirokon ja vatsalavantautia, reumaattista kuumetta, pienemmistä vaivoista puhumattakaan.
Kirjassa on paljon erilaisten Mozart-tutkimusten referointia ja arvostelua sekä Vihisen oman alan ja työtehtävien kautta katsottua poliittista ja kulttuuripoliittista esittelyä ja kannanottoja. Mozartin politisointi innostaa Vihistä: ”Leopold Mozart opetti pojalleen sen tärkeän seikan, että menestyäkseen musiikin ja säveltäjän täytyy päästä lähelle vallanpitäjiä. Tämän vuoksi Mozart teki epätoivoisia yrityksiä ja konserttimatkoja jopa omalla kustannuksellaan keisareiden jäljillä(…). Musiikkimaailma onkin Mozartin jälkeen kulkenut vallanpitäjien perässä, pyrkinyt aina liepeille, pyrkinyt aina osoittamaan omaa tärkeyttään politiikan päätöksenteon ytimessä. Mozart ja Joosef II, Wagner ja Ludwig II, Sibelius ja Mannerheim, Shostakovitsh ja Stalin ovat kaikki tämän saman ilmiön eri variaatioita.”
”Itse asiassa Mozartin ja Wagnerin jäljiltä musiikki oli niin poliittista ja jopa vallankumouksellista, että se oli pakko julistaa ”epäpoliittiseksi” ja elitistiseksi (…). Tällä tavalla musiikki saatiin kanavoitua sille rakennettuihin temppeleihin, yhteiskunnan kontrolliin, ja ihmiset päätyivät istumaan kiltisti penkkiriveille sitä kuuntelemaan, väliajoille rauhoittavaa napanteria nauttimaan eikä välittömästi oopperaesitysten jälkeen kaduille hallituksia kaatamaan.
Mozart ei kuitenkaan ole suostunut kesytettäväksi aivan kokonaan tai ehdoitta. Hänen musiikkinsa on niin intiimiä, ettei se antaudu yhteisön palvelukseen. Hän puhuttelee yksilöä, ei massaa. Ja kaikkia tasapuolisesti yhteiskuntaluokasta tai sosiaalisesta asemasta riippumatta. Tämän tilan valtaaminen oli ehkä Mozartin suurin yksittäinen saavutus. Hänen jäljiltään musiikkia ei yksinkertaisesti enää voinut sulkea aateliskartanoihin, eivätkä muusikko ja orkesterit enää olleet parempien piirien yksinomaisuutta. Jos ennen Mozartia ylhäiset herrat ja kreivit olivat ylpeilleet omistamillaan orkestereilla, niin hänen jälkeensä musiikin nimissä kävivät kilpaa kokonaiset kaupungit ja valtiot.(…). Mozart yksinkertaisesti sosialisoi musiikin, toi sen kaikkien saataville, sai sen soimaan vallankumouksen äänenä. Ehkä juuri tämän vuoksi Mozartin kytkeminen järjestäytyneeseen valtiollisen yhteyteen on ollut äärimmäisen hankalaa, filosofisiin kokonaisuuksiin taas helppoa.”
Kirjassa on paljon hyviä kuunteluvinkkejä joka luvun yhteydessä. Hyvää Joulua Mozartin seurassa!
Tuula Kotilainen
MO
Sibelius-Akatemian vararehtori emerita
.
Jätä kommentti