Mitä ihmettä on musikointi?

Luen suomalaisen julkaisun suomenkielistä tekstiä, mutta en ymmärrä, ainakaan ensilukemalta. Kyse on musiikista, mutta kummasti siinä koukataan itänaapurin puolelle:

Yhteinen musikointi on mainio tapa kasvattaa paikalliseen ja globaaliin kansalaisuuteen ja sen erilaisiin sosiaalisiin, kulttuurisiin, sukupuolisiin ja muihin identiteetteihin myös jalkautumalla seinien ulkopuolelle lähiyhteisöön tai verkon yhteisöihin.”

Ja ”…ryhmämusikointi, vaihtelevissa rooleissa, päämäärätietoisissa…projekteissa kehittää tehokasta vuorovaikutusta, vastuullisuutta toisille, projektien hallintaa, ja niissä nautitaan …yhteisestä saavuttamisesta.”

Mikä on ongelma? Se, että niin kuin sana lusikka johtaa lusikointiin, sana musikka on pohjana sanalle musikointi. Ja musikka on arkityylinen, jopa halventava venäläistä rahvaanmiestä tarkoittava sana. Esimerkki Nykysuomen sanakirjasta: ”keisari aukaisi akkunan ja ärjäisi, että tie auki, musikat”. Joten jos ja kun on tarkoitus puhua musiikista, tulee vain ja edelleen käyttää sanaa musisointi!

Musikointi asiatekstissä on esimerkki huonosta, populistisesta puhe- ja kirjoituskulttuurista. Googlestakin löysin blogin, jossa musikoitiin. Tekstissä tähdennettiin musiikin ja musisoinnin merkitystä ja tärkeyttä perusteellisesti, jopa kiihkeästi. Mutta siis väärää sanaa käyttäen.  Otin yhteyttä Kotukseen (Kotimaisten kielten keskus) ja kyselin musikoinnista. Se ei todellakaan saanut vastakaikua.

Sanakummituksille voi tietysti olla ymmärrettäviäkin selityksiä. Ruotsin kielen –era -loppuisten sanojen (kuten kritisera, musicera) suomenkielisten vastineiden kohdalla on hyväksytty myös -koida -pääte, jos merkitys ei muutu. Joten voi siis kritikoida tai kritisoida, kuten tässä jutussa olen tehnyt, – molemmat käyvät. Mutta musisoinnille ei ole vaihtoehtoja. Tämä pitää tietää ja kielikorvan olla kunnossa.

Vierasperäisten sanojen kanssa on tietysti ihmettelemistä. Nykykieli suoltaa näitä -ointi ja -oidaan -päätteitä. Pikainen harjoitus: ideointi, visiointi, kommunikointi, panikointi, patikointi, digitalisointi, automatisointi, rationalisointi, organisointi, jne.-kointi ja -sointi -loppuja riittää. Niiden oikea käyttö hakee sijojaan ja väärät, huonot valinnat tarttuvat kuin tauti.

 

Musikointi -sanan lisäksi muunkin tekstin vastaanottaminen oli työlästä.  Juttu on Keski-Helsingin musiikkiopiston tämän syksyn Trioli-lehdessä, jossa Oulun yliopiston musiikkikasvatuksen professori Juha Ojala esittelee artikkelissaan Uudet oppimistavat ja musiikki Marilyn Brinkleyn ryhmän v. 2012 jäsentämiä länsimaisten opetusstrategioiden visioita. Hän toivoo niiden helpottavan uusissa OPS-perusteissa esiintuotuihin tavoitteisiin pyrkimistä – jos nyt oikein ymmärsin.

Työlääksi lukemisen teki sen yrityksen seuraaminen, miten esim. englanninkielisestä tieteellisestä tekstistä väännetään suomenkielistä tekstiä. Vastaavaan kokemukseen törmää nykyään usein. Tulos voi olla monimutkainen: sekoitus suomalaisia uudissanoja – ”pystyvyysusko”, – tieteellisiä termejä (joille olisi kyllä olemassa selkeitä suomenkielisiä sanoja), raskaita lauserakenteita. En vähättele yritystä avata tietoa, mutta kysyn, miten hyvin tulos kohtaa suomalaisen kohderyhmän, esimerkiksi käytännön opetustyötä tekevän opettajan.

Täytyy myöntää, että ensilukemalla mieleen muistui mestaripakinoitsija Olli. ­­ Pakinassa Essiesitismillismi kerrotaan uudesta näytelmästä, jonka tekijä ilmoittaa olevan essiesitismillinen. Outo sana on peräisin sähkösanomasta, jonka kirjailija on lähettänyt matkoiltaan Belgian Kongosta ja jossa hän tiedustelee: ”Näytelmäni ensiesitys milloin on?” Sikäläisen lennätinvirkailijan naputtelun tuloksena teksti on saanut muodon ”Neijtelmani essiesitismillinen.” Sähkeen vastaanottanut teatteri olettaa sanan edustavan jotain uutta, hienoa suuntausta ja hyödyntää sen mainonnassa. Sana saa siivet ja arvostelussa todetaan: ”Näytelmässä sinänsä on heikkouksia, mutta sen essiesitismillinen aatesuuntaus oli jotakin uutta ja traditsionaaliset modifikaatiot sivuuttaen vapauttavasti valoittavaa. Se oli tosin normatiivisessa mielessä vaikeasti analysoitavaa, mutta sen arvotodellisuus motivoi tosiolevaisen estojen kestoja omimmassa minässä.” (Olli: Rikkoja rokasta, 1949)

Ollin piruilu vajaan 70 vuoden takaa kevensi mieltä mutta kertoi myös ikuisesta taistelusta. Olemme huolissamme ilman, veden ja äidinkielen säilymisestä puhtaina. Muutoksia tapahtuu, itse niihin vaikutamme mutta pidetään huoli, ettemme anna niiden pilaantua. Reagoida pitää silloin, kun se tuntuu välttämättömältä.

Populistinen ja rento ilmaisu rasittaa varsinkin meitä ikärikkaita – tämä sana tarkoittaa henkilöitä, joille mainostetaan palvelutalon palveluja!  Rasittamista enemmän elämän tekevät tosi vaikeaksi eräät muut maassamme puhutut vieraat kielet: ammatti- ja tiedekielet. Niitä ei voi moittia populismista eikä kiittää popularisoinnista: älypuhelimen ostosta ei olisi tullut mitään ilman mukana ollutta tulkkia; asiointi ikäköyhän – eli siis nuoren henkilön kanssa vaati käännösapua, jotta sain tietää mitä ostin ja sain. Näistä kokemuksista riittää puhetta ja kirjoittamista, samoin kuin siitä, miten virka-asioiden hoitaminen on tehty sekä kielen että tietotekniikan käytön takia mahdollisimman vaikeaksi. Luovaa kielen käyttöä kiitän sanomalehtijutun kuvauksesta, että joku hallitsee sossun alkeet tai puhuu sujuvasti kela-kieltä. Se on hauska ilmaisu mutta sisältää haastavan viestin. Onko kaikilla tarvitsevilla käytettävissä näitä osaajia?

Byrokratian kieli tuli tutuksi Sibelius-Akatemiassa 90-luvulla kun tulosohjaus astui taloon. Ahdistusta yritettiin lievittää huumorilla. ”Lähden tästä luokkaan, minulla on asiakastapaaminen”, sanoi laulun lehtori noustessaan lounaspöydästä.

Lopuksi jotain kaunista. Musikointikauhistukseni rauhoittajaksi muodostui suomalainen kaunokirjallinen teos, Sirpa Kähkösen Tankkien kesä. Ohessa lempeä otos, missä koen tekstin soivan ja välittävän hienoja vivahteita.

..lähdevesi pulppuaa sen pohjasta, pyykkilaiturilla naiset huuhtovat valkeita kankaita, ne hulmehtivat lammen tummassa vedessä, hevosia viedään uimaan pitkän päivän päätteeksi, lammen pohjoispää on matala ja siitä juoksee vesilähteiden runsauden ruokkima puro kohti Kuopionlahtea: hevoset kahlaavat kaislikossa, pärskyvät ja hörähtelevät, miehet käskevät niitä matalalla äänellä, päivä on ollut kuuma, korennot lentävät kirkkaudessa.

 

Tämän viimeisen kolumnin myötä toivotan musiikinopettajille hyvää Joulua ja antoisaa itsenäisyyden juhlavuotta 2017. – Omilta opettajavuosiltani – viime vuosisadalla – muistan hyvin sen tilan missä näihin aikoihin oltiin: pitkän syyskauden loppuhöyräkkää, opettajainkokouksia, omat joulukiireet, mutta ennen kaikkea joulujuhlien rutistukset harjoituksineen ja huipennuksineen joulujuhlassa ja -kirkossa. Se merkitsi hienoa finaalitunnelmaa lasten ja nuorten kanssa. Sitten seurasi autuas pysähtyminen joululomalla. Hiljaisuus, lumi, tarpeeksi unta, ei väliä sillä, mikä päivä, paljonko kello. Oletan ja toivon, että nämä asiat ja kokemukset pysyvät. Ne ovat täyttä elämää. Toivotan myös Unisonolle ja KMO:lle hyvää jatkoa taipaleellaan. Voimia, yhteistyötä ja asiantuntijuutta tarvitaan koulumaailmassa ja taidekasvatuksen kentällä.

 

Hyvän Joulun toivotuksin

Tuula Kotilainen

MO, Sibelius-Akatemian vararehtori 1990 – 2002

 

 

 

Kirjoittajan kuva

Kategoriassa Tuulan kolumni

One Response to “Mitä ihmettä on musikointi?”

  1. Auli Hakulinen

    Hauska, tervetullut teksti!
    Tuula ei paheksu, vaan osoittaa perustelut hairahdukselle.
    Toivottavasti Tuulan tekstit eivät lopu tähän – varmaan niille on muitakin foorumeita.

    Vastaa

Jätä kommentti