Haastattelin Sävelkellon keksijää Perttu Pölöstä viime vuonna erästä lehtijuttua varten. Nuori innovaattori kehitti muutama vuosi sitten Sävelkellon, joka helpottaa musiikinteorian tajuamista ihan konkreettisesti. Tästä numerosta löydätte tietoa Sävelkellon ideasta tarkemmin Nostot-palstalta.
Pianonsoittoharrastusvuosinani tankkasin totisesti ja kiukulla asteikkoja, joten ne jäivät takaraivoon melko sitkeästi. Myöhemmin mukaan tuli koulussa ja musiikkiopistossa monimutkaisempia teorian ja säveltapailun opintoja, eivätkä ne aina olleet allekirjoittaneelle mitenkään helppoja tai kaikkien koukeroiden tajuaminen itsestään selvää. Pakkopullasta teorianopiskelussa Perttukin mainitsee. Aikaa kului, ja viimeistään musiikkitieteen opiskelujen aikana Turun yliopistossa löysin omituisen nautinnon kaiken maailman sointuanalyyseista ja kontrapunkteista. Se, mikä lapsena näyttäytyi tylsänä pakkona, muuttui aikuisena kiinnostavaksi musiikin rakenteen osien purkamiseksi ja niihin syvemmälle pureutumiseksi. Kaikki se vuosien vääntö tuntui yhtäkkiä konkretisoituvan. Koin ahaa-elämyksiä.
Sympatiani on silti kaikkien niiden puolella, jotka tuskailevat musiikinteorian viidakossa. On vaikea välillä hahmottaa, miten kvinttiympyrä tai septimisointujen analyysi liittyvät mitenkään siihen, miltä musiikki tuntuu tai kuulostaa? On mainiota, että Sävelkellon kaltainen keksintö on nyt saatavilla. Se on varmasti hyödyllinen apuväline musiikintunneillekin. Niinkin yksinkertaiseen ideaan tutustuneena voi vain ihmetellä, miten vastaavaa ei ole aiemmin hoksattu.
Kuten vuoden 2015 musiikinopettajaksi valittu Terhi Oksanenkin tämän numeron haastattelussa sanoo, tärkeintä opetustyössä on tehdä ja soittaa musiikkia oppilaiden kanssa, antaa kokemuksia ja elämyksiä. Itse olen törmännyt tähän asiaan kevään aikana varsin konkreettisella tavalla, kun olen antanut pitkästä aikaa laulutunteja. En ole kouluttautunut laulunopettajaksi, mutta opiskellut laulua pitkään ja hartaasti, ja koen osaavani jakaa saamiani oppeja eteenpäin. Ystäväni, kuorossa laulanut ja vahvaa sävelkorvaa ja musiikillista tajua omaava henkilö koki etukäteen melkoista stressiä ääneen yksin laulamisesta. Hän kutsui sitä häpeäksi. Nyt, muutamien laulutuntien jälkeen hän on vapautunut ja rentoutunut ja saanut karistettua tämän mielestäni täysin aiheettoman häpeäntunteen. Hyvä niin!
Pohdituttaa, mistä tällainen häpeäntunne vaikkapa ystäväni tapauksessa kumpuaa. Hänellä ei ole traumaattisia kokemuksia lapsuuden laulukokeista tms., eikä hänen sävelkorvassaan ole moittimisen sijaa. Kärsimmekö jostain kansallisesta häpeästä, onko se sisäänrakennettua? Sivusin hieman samaa teemaa edellisessäkin kirjoituksessani. Ikuisuusaiheita, näemmä.
On valloittava tunne, kun ihminen onnistuu irtautumaan estävistä tuntemuksistaan, oli se sitten pelkoa, häpeää tai jotain muuta, ja pääsee nauttimaan itse tekemisestä ja tilanteesta. Silloin, kun asiat loksahtavat paikalleen, ja kaikki on helppoa hetken, ei mikään voi nujertaa. Näitä hetkiä tulee nykyään onneksi usein, ja laulaminen tuntuu maailman luontevimmalta asialta. Helppoa kuin heinänteko.
Syksyllä palaamme uusin aihein. Kiinnostavaa seurata, miten muun muassa uusi opintosuunnitelma lähtee kouluissa käyntiin, vaikka musiikinopetuksen kannalta ops ei ehkä ole kaikkein suotuisin…, mutta siihen asti,
Loistavaa kesää kaikille!
Heidi
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ihmettelee jatkuvasti erilaisia arkielämän musiikillisia, kulttuurisia ja sosiaalisia yhteentörmäyksiä.
Jätä kommentti