Aivan ensimmäiseksi: huomaan että minulla on taipumus kirjoittaa hyvin pitkiä blogitekstejä! Taas on luvassa pitkä rotla.
Meillä on Taideyliopistossa kurssi nimeltä Taiteidenvälistä akateemista keskustelua. Kurssille osallistuu eri taiteiden pedagogiikan opiskelijoita – yhtenä suurena ryhmänä me Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen opiskelijat. Viime luennolle olimme saaneet tehtäväksi ottaa itsestämme omakuvan, joka kuvastaa meitä pedagogeina tai taiteilijoina.
Taidepedagogin käsitys itsestään ja pedagogiikastaan lienee aika erilainen kuin esimerkiksi luokanopettajalla tai matemaattisten aineiden tai kielten opettajalla. Myös sukupolvissa on varmasti suuria eroja. Haluankin kysyä: miksi me opetamme musiikkia, ja mitä kaikkea me siirrämme oppilaisiin opettaessamme?
Minulla ei ole kysymykseen valmiita vastauksia, mutta haluan jakaa teille oman omakuvani.
Omakuvani syntyi sattuman tuloksena. Olin tullut juuri saunasta, ja seisoin kylpytakki päällä eteisessä. Tunsin, että nyt on oikea hetki, ja toimin. Olen sellainen myös taiteilijana ja opettajana; uskon asioiden kypsyttelyyn ja odotan oikeaa hetkeä avata uutta ovea. Uskon intuitioon. Kuva on hämärä, jopa ensimmäisellä vilkaisulla hiukan pelottava, mutta niin on oppiminenkin. Oppiminen laajentaa ihmisen elinalaa ja ymmärrystä, ja laajentuminen on pelottavaa: omasta turvallisesta nurkasta tuntematonta kohti meneminen ei ole aina helppoa, ja koko identiteetti saattaa joutua muutokseen. Tuntematon on jotain, mitä ei näe, jota ei vielä tunne, tiedä. Eräässä päiväkirjassani on päiväyksellä 25.7.2010 kirjoitettu lause: ”Mitä tutumpi maisema on, sitä kauempaa näkee saman kuin mitä näkisi läheltä.” Nyt voisin lisätä perään: mitä tutumpi maisema on, sitä turvallisemmalta se tuntuu. Ja toisaalta, hämärässä ihmisestä tulee usein myös valppaampi kuin valoisassa.
”Minä uskon, että jokainen päivä on kertomus”, lukee kotimme eteisen peilissä. Lause on lainattu Eeva Kilven runosta. Rakastan tuota lausetta; se kiteyttää maailmankuvani. Maailmankaikkeus on suuri kertomus, joka on purettavissa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi suuriksi kertomuksiksi. Maailma on aistittavissa, koettavissa ja kuviteltavissa – se on tapahtuma, ja kaikki on osa sitä, tasa-arvoisena kaiken muun kanssa. Kertomus on jotakin, joka koetaan ja kuvitellaan. Ihminen, tai mikään olento, ei koskaan koe faktoja vaan omia kokemuksiaan, oman itsen kautta suodattuvia paloja siitä mitä itsen ulkopuolella on. Runo, joka on vain kahden lauseen mittainen, alkaa lauseella: ”Usko sinä, että kaikki on politiikkaa”. Joku näkee maailman ja elämän vaikuttamisena, valtasuhteina. Minä katson maailmaa tarkkaillen, kuin filosofi, ja maailmankaikkeus ja elämä on kaikkine julmine ja ihanine kertomuksineen minulle rujon kaunis.
Olen kuvassa totinen ja katson peiliin, ja kuvaan itseäni puhelimella. Olen reflektoiva ja itsetutkiskeleva. Olen kuvassa taustalla, ja pääosassa on edessäni oleva vanha kirjoituspöytä ja tuoli. Pöydällä on lamppu jossa palaa valo, sekä avaimet, puhelin, vihkoja, kyniä, säästöpossu, iso arpakuutio, taulu, ja kaksi kynttilänjalkaa joista toisessa on sytyttämätön kynttilä. Pöydässä on laatikoita, ja jokainen voi itse päättää mitä niiden sisällä on. Minä ajattelen laatikoissa olevan ainakin lisää kynttilöitä, tulitikkuja, kyniä, papereita, ehkä soittimia, ehkä taikakaluja ja avaimia uusiin huoneisiin. Yhdessä laatikossa on Fi-Fi-klovnin aarrekätkö. Sieltä löytyy käpyjä, sammalta, joutsenen, närhen ja kurjen sulkia, kauniita kiviä, kimaltava huivi (jota Fi-Fi tykkää pitää päässään iltaisin kylvyn jälkeen), kuvia suurista oopperatähdistä, Karita Mattilan hius (jonka Fi-Fi on salaa ottanut talteen Oopperan kampaamon hiusharjasta), pikapuuropussi (Fi-Fin lempiaamupala on omenapuuro) ja Vaccai-laulukirja.
Minä ajattelen, että pedagogina tehtäväni on antaa oppilaalle mahdollisuus oppia. Tarjoan hänelle tilan, työkaluja, kokemuksia ja kertomuksia, inspiroitumisia sekä mahdollisuuksia laajentaa omaa mielenmaisemaansa. Olen tukena hämärässä ja autan häntä löytämään itsestään työkalut, joilla sytyttää valo pimeään ja edetä muihin huoneisiin. Ihminen on kuin suuri, sokkeloinen talo, jossa on loputon määrä huoneita. Mitä useampaan huoneeseen uskaltaa tutustua ja sytyttää valon, sitä kauniimpi, moniulotteisempi ja turvallisempi talosta tulee niin itselleen kuin muille.
Minä seison kuvassa valaistun huoneen edessä. Ylläni on vaate, joka on arkinen liittyen rentoutumiseen, mutta myös rituaalinomainen. Opetustilanne on minulle pyhä, mutta myös rennon arkinen. Kuten taidekin, se yhdistää arjen ja pyhyyden kokemukset joksikin suuremmaksi kokonaisuudeksi. Opettaminen vaatii myös sen, että itse tunnen opetettavan alueen niin hyvin, että kykenen löytämään siihen eri lähestymistapoja erilaisia oppijoita varten. Minun on tunnettava myös itseni, jotta kykenen toimimaan rakentavana osatekijänä oppijoiden polulla. Oman huoneeni on oltava valaistu ja minulle tuttu. Kun oppilas katsoo itseään peilistä, hän näkee taustalla myös minut, mutta hämärämpänä kuin itsensä, sillä pöydällä oleva valo valaisee hänet paremmin kuin minut. Olen taustatoimija, tukija – pääosassa on oppilas ja hänen maailmansa.
Kuva on monitulkintainen, huoneiden ja peilin myötä moniulotteinen ja hitaasti avautuva, mutta järjestyksessä. Siinä on jatkumoa ja salaisuuksia. Sellaista on oppiminenkin. Ja sitä on taide. Ja sitä on maailma. Järjestyksessä olevaa epäjärjestystä; kaaosta jossa on kuitenkin logiikkansa kun sen oivaltaa; ja aina katsojansa ja kokijansa identiteetin heijastus.
Minä opetan musiikkia, koska musiikki on mahdollisuus henkiseen kasvuun ja elämän rikastumiseen, oivalluksiin ja itsetuntemuksen laajentumiseen. Minä uskon, että jokainen päivä on kertomus, ja että jokainen kertomus voi olla myös kaunis, olivat lähtökohdat minkälaiset tahansa.
Minkälainen on sinun pedagoginen omakuvasi?
Näillä ajatuksilla toivotan kaikille ihanaa ansaittua joululomaa ja lämpöä sydämiin (ja Fi-Fi toivottaa kaikille hienoja joulujuhlaesityksiä)!
-Salla-Maria
Olen Salla-Maria, kolmekymppinen musiikkikasvatuksen opiskelija Sibelius-Akatemiasta. Pohjakoulutukseltani olen musiikkiteatteritaiteilija, ja perustan pedagogiikkaani myös teatterin kautta oppimiini ilmiöihin.
Jätä kommentti