Hei kaikki te jo yli kuukauden töitä paiskineet! Täällä kirjoittaa musiikinopettajaopiskelija, jonka kouluarki on vasta pari viikkoa sitten kunnolla alkanut.
Aloitin tänä syksynä yläasteen ja lukion ainedidaktiikan kurssin, ja keväällä onkin jo tiedossa yläasteen ja lukion työharjoittelu. Odotan tätä alkanutta vuotta innolla. Oivalsin nimittäin juuri, että minulle henkilökohtaisesti juuri teini-ikä on ollut musiikillisesti ehkä rikkainta aikaa, joka on luonut pohjan kaikelle myöhemmälle musiikin harrastamiselleni.
Vajoan hetkeksi tuonne viidentoista vuoden taakse, jolloin olin hämmentynyt tunnemytty kaiken minussa ja ympärilläni tapahtuvan jatkuvan muutoksen keskellä.
Onnekkaana musiikkiluokkalaisena ja –lukiolaisena sain koulussa monipuolisen musiikkikylvyn, kannustusta omien ideoideni kehittelemiseen eteenpäin sekä mahdollisuuksia musiikin harrastamiseen yhdessä ja yksin. Muistan, miten hienoa oli yläasteella päästä vihdoin kuuntelemaan, laulamaan ja soittamaan muutakin kuin lastenlauluja, lapsella kun on aina kova halu kasvaa jo isommaksi ja päästä osaksi isompien ihmisten maailmaa. Musiikkiluokat ja –lukio tarjoilivat impulsseja tarttua niin klassiseen musiikkiin kuin maailmanmusiikkiin, kansanmusiikkiin kuin populaarimusiikkiinkin. Tunneilla kuunneltava musiikki ja opiskeltavat asiat saivat syvällisempiä sävyjä kuin ala-asteella, sillä ne käsittelivät vihdoin oikeaa aikuisten elämää, oli musiikkityylinä sitten pop, heavy, bossa nova tai klassinen.
Koulu antoi myös paljon harrastusmahdollisuuksia: oli orkesteri, kuoroja (ja kuoroleirejä, jotka olivat yhteisöllisyyttä parhaimmillaan), bändiluokka ja bändikatselmukset, suuret konsertit ja ulkomaanmatkoja. Lukiossa teimme myös musikaalin. Koulun projektit olivat kunnianhimoisia. Jo seiskaluokkalaisena olen huhkinut orkesterissa Mozartin Requiemia (se oli haastavaa, mutta voi sitä mieletöntä itsensä voittamisen tunnetta aina, kun vaikea osuus oli ohi ja pääsi nautiskelemaan helpommassa soitettavassa kellumisesta!). Koulusta opittu kunnianhimo johti siihen, että lukioikäisenä harjoittelin ystävieni kanssa perustamamme laulukvartetin kanssa itseohjautuvasti monta tuntia joka viikko, jotta pääsimme keikoille ja osallistumaan kilpailuihin. Opin sisukkuutta ja ryhmätyötaitoja ja nautin vastuusta, joka meidän ryhmänä ja yksilöinä piti kantaa, jotta saimme kappaleet esityskuntoon.
Yläasteella ja lukiossa sain kokemuksia siitä, miltä tuntuu ilmaista eri musiikkikulttuurien musiikkeja tai vaikkapa suuria tunteita, ja miltä tuntuu jakaa näitä kokemuksia muun musisoivan ryhmän kanssa. Musiikin – niin sen tekemisen ja kuuntelemisen kuin myös harjoittelemisen – kautta sain turvallista kokemusperäistä kosketusta aikuisten maailmaan, johon olin kovaa vauhtia matkalla. Ja samalla kehitin (tietenkin päiväkirjaan analysoiden) itsetuntoani ja identiteettiäni: minä tunnen, minä koen, minä opin, minä luon, minä elän ja jaan tätä hämmentävää elämää muiden kanssa. Minä itse.
Teini-ikäisenä ihminen on ehkä avoimempi ja vastaanottavaisempi kuin missään muussa iässä. Hämmennys ja kriisit ovat lähes jokapäiväisiä ja tunteet pinnassa. Kehossa ja mielessä jyllää valtava, taukoamaton kehitys. Kuten didaktiikan opettajamme Riitta Tikkanen sanoo, ihminen on tuossa iässä kuohkeimmillaan. Minusta se on hyvin sanottu.
Tällaisilla, vaikuttuneilla ja vähän liikuttuneillakin ajatuksilla lähden kohti uutta lukuvuotta ja teini-ikäisten musiikinopetuksen maailmaa.
Ihanaa alkanutta syksyä teille kaikille, ja erityisesti haluan lähettää terveisiä omille Turun Puolalanmäen yläasteen ja lukion musiikinopettajilleni Jarmo Kokkoselle, Tomi Norhalle, Timo Lehtovaaralle ja Kari Jantuselle. Olette antaneet minulle paljon mittaamattoman arvokkaita eväitä koko elämän mittaiselle matkalle, suuren suuri kiitos siitä!
Jätä kommentti