Hesari keräsi helsinkiläisten muistoja musiikinopetuksesta menneiltä vuosikymmeniltä. Jutun otsikko on ”Lahjattomat laulajat takariviin” (H.S.3.8.15). Tällä oli viesti viritetty. Jutun pääasiaksi nousi taas kerran laulukoe: saaduissa noin 80 vastauksessa on jonkin verran hyviä muistoja mutta koska lehden mukaan yleisin muisto liittyy nöyryyttäviksi koettuihin tilanteisiin, niin niidenpä varaan juttu rakentui.
Vaikka tiedetään, että tyytyväiset ovat huonoja antamaan palautetta ja juttuun valitut viestit olivat painoarvoltaan kevyitä, kuitenkin provosoiduin. Miksi musiikin opetuksesta muistetaan vain laulukoe, ja miksi musiikki ristiinnaulitaan uudelleen ja uudelleen? Luokkakokouksissa ja entisten koulukavereitten tapaamisissa vilisee subjektiivisia muistoja hikisistä hetkistä minkä tahansa aineen opettajien tunneilta ja koko luokan kuullen esitetyistä suoritusten arvioinneista (”kanan aivot! – niin, tyttökoulussahan täällä ollaan, / ottakaa nyt tuo yksi onneton vielä joukkueeseen että päästään pelaamaan / sisaresi olivat niin hyviä ainekirjoituksessa, miten sinusta on tullut tuollainen…”). – Ja mikä mainiointa, sama opettaja voi yhden suulla tulla haukutuksi koko kouluajan pilanneeksi sadistiksi ja toisen todistuksella kouluajan tärkeimmäksi vaikuttajaksi, persoonallisuudeksi, ”jollaisia ei enää ole!”
Ehkä provosoitumiseni johtuu puolustamisen halusta ja yleistämisen inhoamisesta. Tietenkin musiikkia opettaneena myös sävähdin ja muistin heti erään Tuomon, joka äskettäin tavatessamme tarkasti kertasi noin puoli vuosisataa sitten tapahtuneen laulukokeen yhteydessä lausumani sanat. Tunnistin ne omikseni ja totesin, että olin tehnyt fataalin erehdyksen yrittäessäni helpottaa tilannetta huumorilla. Sellainen ei toimi 12-vuotiaan pojan kohdalla!
Laulukoe kuului kouluvuoteen itsestään selvyytenä silloin kun toimin yläasteiden ja lukioiden musiikinopettajana, ja olihan se vanha tuttu jo omalta kouluajalta. Millaista ohjausta mahdoimme saada opiskeluaikana laulukokeen järjestämiseen? Muistan ainakin, että koulumusiikkiosastoa johtanut Matti Rautio toi esiin sen, että lasten ja nuorten joukossa on ”mörisijöitä”, – sinänsä hyvän sävelkorvan omaavia ihmisiä, joilla ääniapparaatti ei toimi. Hän itse oli tästä elävä esimerkki.
Siitä, miten laulukoe pitäisi järjestää, tuskin voitiin antaakaan yleisiä ohjeita, koska musiikin tuntimäärät, oppilasmäärät, ajankäyttö, tilaolosuhteethan vaikuttavat suuresti siihen, miten luokallinen oppilaita kuullaan. Opettajalla oli valta valita menetelmä näissä rajoissa. Yksi kerrallaan opettajan säestämänä, ilman muita kuulijoita oli tietysti ystävällisin tapa mutta järjestäminen käytännössä vaikeaa. Paljon käytetty ratkaisu oli se, että oppilaat lauloivat saman laulun opettajan säestyksellä, kukin vuorollaan oman pulpettinsa vieressä seisten. – Poikakoulun käynyt tuttava muisteli, että se toimi aika kivuttomasti. (Voin kylläkin arvata, että päivän kuluessa noin 30 kertaa per luokka, siis kaikkiaan ehkä satakunta kertaa Pienen nokipojan vaan… takonut opettaja tarvitsi illalla monta kaljaa.)
Oli toki mahdollista laulaa toinen, itse valittu laulu, jos niin halusi. Viheltäminenkin oli ok. Joka tapauksessa opettaja sai näytteen oppilaan äänialasta ja korvan tarkkuudesta, jotka minusta olivatkin ”kokeen” (huono sana!) funktio. Jos lisänä oli vielä esityksellistä tulkintaa, se toi iloa sekä kuulijalle että esittäjälle. Mahdollisia äänenkäytön ongelmiakin opettaja saattoi todeta, mutta kuten lehtijutusta kävi ilmi, sellaisen epäileminen voi mennä oppilaan kokemuksissa nöyryyttämisen puolelle. Herkällä alueella oltiin ja tämä tuli huomioiduksi, kun laadittiin peruskoulun opetussuunnitelmaa. Vuoden 1970 OPS:issa arviointia koskevissa ohjeissa annettiin järkeviä suosituksia, ja opettajia kehotettiin tahdikkuuteen ja kannustavuuteen oppilaiden yksilöllisiä suorituksia kuunnellessaan.
Mutta oliko lapsille itse asiassa hirveintä se, että joutui erottumaan joukosta, esiintymään yksin? Ei vain laulaen vaan muutenkin. Siltä usein tuntuu, kun kuulee koulumuisteluja. Oli ja ehkä edelleen on kaksi tapaa lähestyä aihetta: tuomita käytäntö – tai lisätä tällaista toimintaa roimasti. Kannatan jälkimmäistä. Jos vain kerran vuodessa tai lukukaudessa joutuu esiintymään yksin, omalla äänellään ja olemuksellaan, se on vaativaa ja pahimmassa tapauksessa traumatisoivaa todella ujoille ja estyneille. Kuka tietää, mitä jopa atavistisia suojautumismekanismeja ihmisessä vielä piilee: joukkoon piiloutuminen tuntuu turvalliselta. Mutta jos joka viikko lauletaan yksin, kaksin, kaikki yhdessä säestyksen kanssa erilaisia juttuja, siitä tulee luonnollinen osa tuntien kulkua. Siitä on hyötyä ja iloa ja se kannustaa kehittymään ja oppimaan. Opettaja pystyy seuraamaan oppilaiden osaamista ja tasoa kokonaisvaltaisemmin ja pitkälinjaisesti.
Yritystä muutokseen oli ja tapahtui. Kun koulusoittimet tulivat luokkiin ja niiden avulla saatettiin musisoida ryhmän kanssa ja soittaa yksin pieniä sooloja, musisointi monipuolistui tervetulleesti. En kuitenkaan pidä sitä riittävänä rohkaisijana yksin esiintymiseen: laulaessa ja puhuessa voidaan kasvattaa oman olemuksen hallinnan kehittymistä, hengityksen merkitystä, vuorovaikutusta jne. Musiikkiliikunnan kuvaan tulo on ollut tässä asiassa hyvä lisä. – Nykyään huolettaa, näin sivustakin seuraten, miten napit korvissa tapahtuvan kuuntelemisen lisääntyminen, yhteislaulun vähentyminen luokissa ja nuorten eristäytyminen elämään vain tietokoneen ääressä vaikuttavat äänen kehittymiseen ja lauluvalmiuksiin. Kaikkeen kehitykseen.
Esiintymisen harjoittamista pitäisi olla kaikissa aineissa ja suomalaisille se tekisi erityisen hyvää. Suuri elämys minulle oli opetusvuosieni aikana tehty opintomatka Englantiin. Vierailin teatterissa, joka teki yhteistyötä koulujen kanssa. Näyttelijät ohjasivat teatteriin tuodut koululaisryhmät näyttelemään vaikkapa kohtausta Romeosta ja Juliasta – riitelevät suvut Veronan torilla, – missä käytettiin Shakespearen kieltä ja omaa sen päivän kieltä. Oli rooleja, opittuja ja itse tehtyjä repliikkejä, ääntä ja liikettä koko kropalla, imitoitua tappelua, suuria tunteita, perehtymistä historiaan ja kansalliseen klassikkoon sisältä päin. Näkemykseni integraation suurista mahdollisuuksista vahvistuivat valtavasti.
Tämä kaikki on aikaa myöten kirkastunut opetustyötä tekevien keskuudessa, ja oppimateriaalit, opettajainkoulutus, täydennyskoulutus, yksityiset ideat ja toimijat ovat tahoillaan parantaneet tilannetta. Luontevaa, uskottavaa äänellistä ja fyysistä esiintymisvalmiutta tarvitaan edelleen ja entistä enemmän, sillä tämän päivän painotus teknologiaan on suuri uhka elävälle ilmaisulle ja kommunikoinnille.
Lopuksi museovinkki: ”Musiikkia! Kaupungin soivat muistot”. Myös Helsingin Kaupunginmuseo on kerännyt helsinkiläisiltä musiikkimuistoja ja koonnut monipuolisen näyttelyn. On aineistoa musiikkielämästä, musiikin opetuksesta ja opiskelusta, viihteestä ja juhlasta. Löytyy mm. musiikkisalonki, tanssiravintola, soittotuntiaineistoa, bändikellari, soitinverstas ja luokkatila jossa voi palata tuttujen koululaulujen ja laulukokeenkin tunnelmiin. Näyttelyyn sirotelluista muisteluteksteistä löytyy lisää todistusta musiikinopetuksesta ja –opettajista.
Näyttely on auki 8.1.2017 saakka Hakasalmen huvilassa Mannerheimintiellä.
Tuula Kotilainen
MO, Vararehtori emerita
Jätä kommentti