Ruosteiset bensakanisterit vastaan huipputeknologia

Innsbruck 1986 ISME-konferenssi. Kävelen käytävää pitkin ja löydän luokan, joka on täynnä IBM-tietokoneita. Yhdysvaltalainen musiikinopettaja esittelee kehittämäänsä säveltapailun opettamiseen tarkoitettua tietokoneohjelmaa: ”Kun painat tästä napista, kuulet soinnun sävelet…” Tietokoneen kaiuttimista ulos kantautuneet sävelet eivät erityisesti miellyttäneet. Tietokoneella tapahtuvaa säveltapailun opetusta oli seuraamassa minun lisäkseni muutama muu ”nörtti”.

Jatkoin kävelyä käytävällä ja kuulin läheisestä luokasta innostavia ellei peräti huumaavia rytmejä. Luokka oli täynnä konferenssiin osallistuvia musiikinopettajia, tunnelma oli huikea ja vauhti valtava. Mitä siellä tapahtui? Kaksi afrikkalaista muusikkoa soitti ruostuneita bensakanistereita ja sai niistä irti mitä upeampia sävyjä ja vaikuttavia rytmejä.

Siinäpä se. Länsimaista huipputekniikkaa täynnä olevassa salissa kaikuivat piippaukset, jotka eivät näyttäneet koskettavan konferenssivieraita. Viereisessä salissa ruosteisilla kanistereilla muutama taitava muusikko pystyi tuottamaan musiikkia, joka tempasi osallistujat tanssimaan ja nauttimaan musiikin tuomasta riemusta.

Innsbruckin ISME-konferenssissa kokemaani tilannetta en ole unohtanut. Se pakotti minut silloin pohtimaan musiikinopetuksen pedagogiikan tulevaisuuteen liittyviä peruskysymyksiä. Uskoin tuolloin – ja uskon edelleen – tietotekniikan mahdollisuuksiin musiikinopetuksen kehittämisessä. Usko tietokoneiden voimaan oli siis vahva, mutta tuo kokemus ”tietokoneet vastaan ruosteiset kanisterit” järisytti maailmankuvaani. Peltikanisterit päihittivät länsimaisen huipputeknologian 6-0.

Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika. Vieläkö ruosteiset kanisterit päihittävät tabletit ja läppärit? Kyllä ja ei. Näiden vuosikymmenten aikana tietokoneiden äänimaailma on kehittynyt ja vaatimattomien piippausten sijasta vaatimattomillakin taidoilla nuoret osaavat loihtia älypuhelimistaan, tableteistaan ja tietokoneistaan mitä vaikuttavimpia ääniä. Teknologia on osoittanut voimansa ja tarjoaa musiikinopettajan käyttöön mitä rikkaimman äänimaailman.

Mutta oliko Innsbruckin afrikkalaisten muusikoiden työpajan ydin sittenkään vain ruosteisilla rummuilla tuotetut vahvat ja mukaansatempaavat rytmit? Kyse oli jostain enemmästä. Muusikoiden tuottama musiikki tempaisi kuulijat mukaansa tanssimaan ja laulamaan – kokemaan, kuinka voimakkaita elämyksiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteinen musiikin tuottaminen parhaimmillaan tuottaa; kokemaan musiikkia niin kuin musiikkia on kautta aikojen koettu, koko kehon kautta.

Olisiko nyt jo aika, jolloin Innsbruckin konferenssissa kuulemani kaksi maailmaa voisivat kohdata toisensa ja antaa musiikinopettajille parhaat puolensa? Ehkä. Musiikkiteknologian suuria ongelmia on pitkään ollut se, että teknologia suuntaa tekijänsä tekemään musiikkia tavalla, joka ei ole musiikin tekemiselle luontaista. Tabletit ovat tuoneet musiikinopetukseen tärkeitä uusia ulottuvuuksia, mutta sittenkään tablettien näppäily ei tuo sitä tunnetta, jonka soittimien soittaminen (tai laulaminen) tuo. Tietokoneiden näppäimistöjen naputtelu ei sekään ole elämyksenä kovin kummoinen. Kiippareiden soittaminen on jo ”oikeata” soittamista, mutta joka poika tai tyttö ei niiden kanssa pärjää. Niiden opettelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Uusimman musiikkiteknologian mielenkiintoisia puolia on se, että teknologia voidaan piilottaa näkymättömiin. Tämä parantaa mahdollisuuksia tuottaa musiikkia musiikille luontaisilla tavoilla: kehollisesti, yhteistoiminnallisesti ja suuria elämyksiä tuottavasti.

Kolmekymmentä vuotta pohdittuani ruosteisten bensakanisterien taikaa, paljon aikaa afrikkalaisen musiikin ja musiikkiteknologian kanssa vietettyäni, toivon löytäneeni tien, jonka avulla nämä kaksi maailmaa voidaan yhdistää – tai ainakin tuoda lähemmäksi. Piilotetaan teknologia näkymättömiin, vaatteisiin, mattoihin, pelilautoihin ja samalla annetaan lapsille ja nuorille mahdollisuus kokea entistä upeampia musiikillisia elämyksiä. Nämä elämykset syntyvät äänimaailmasta, jollaista me 1986 ISME-konferenssin kävijät emme osanneet edes kuvitella joskus syntyvän tiekoneista, ja soittotavoista, joihin afrikkalaiset bensakanisterien soittajatkin varmaan ihastuisivat.

 

Jukka Louhivuori

musiikkitieteen professori

 

Kuva: Petteri Kivimäki

Kirjoittajan kuvaKirjoittaja toimii musiikkikasvatuksen professorina Jyväskylän yliopistossa

Kategoriassa Kolumnia kiertoon

Jätä kommentti