Nyt päättymäisillään oleva konserttikausi on ollut hyvä, sekä laadullisesti että määrällisesti. Näkemykseni perustuu sekä omakohtaiseen osallistumiseen että yleisempäänkin tarkasteluun. Konserteissa käydään paljon, orkesterien kuulijaluvut ovat edelleen nousussa koko maassa. Hiljattain Hannu Lintu jossain haastattelussa arveli, että mahdollisesti levottomat ja vaikeat ajat sekä tulevaisuuden pelko niin kotimaassa kuin maailmalla vaikuttavat tunnetulla tavalla: ihmiset hakevat ja saavat konserteissa positiivista kokemusta, irtautumista huolesta ja ikävästä. Yhdyn ajatukseen, tämä ilmiö on historiasta tuttu käyttäytymismalli.
On muitakin syitä. Olen sitä mieltä, että meillä Suomessa laaja, monipuolinen ja tasokas musiikkitarjonta on kehittänyt ja lisännyt ihmisten kuuntelemis- ja vastaanottokykyä. Myös kesätapahtumien suosio todistaa siitä, samoin sellainen tarjonta, jossa kuulijoita perehdytetään musiikin kuunteluun. Kolme vuotta sitten kirjoitin SibAn, Musiikkitalon ja Helsingin Työväenopiston Tunne orkesterisi -projektista (Unisono1/2013). Siitä, miten kerran kuussa M-talon harjoitussalin 200 paikkaa täyttyvät eivätkä riitäkään kaikille halukkaille. Menestys on jatkunut; hyvien asiantuntijavieraiden ja isännän keskustelut musiikin keralla vetävät ja aktivoivat ihmisiä. Ihan selvästi haetaan lisäeväitä musiikin kuuntelemiseen.
Meille on annettu ihanat lahjat kuulla, nähdä, maistaa. Näitä lahjoja voi ja pitää kehittää niin kuin lahjakkuutta yleensäkin. Aivomme ja koko olemuksemme tarvitsevat virikkeitä ja haasteita voidaksemme hyvin, koko elämän ajan. Viime aikoina Suomessakin lisääntynyt aivotutkimus on kiitettävästi tuonut esiin soittamisen ja laulamisen suuren merkityksen lapsen kehitykselle, samoin tärkeitä tutkimustuloksia musiikin käytöstä aikuisten ja ikääntyneiden ihmisten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin hoidossa. Tietoa tulee hyödyntää viemällä se käytäntöön.
Ihminen ei vain kuule musiikkia, hän kuuntelee. Kehitymme kuuntelijoina. Tapahtuu monenlaista toimintaa: korvat, silmät, aivot, sydän ja koko kroppa ottavat vastaan ja prosessoivat kokemusta. Konsertissa vierekkäin istuvat ihmiset kokevat ja reagoivat esitykseen täysin eri tavalla: yksi ihailee solistin viulun kaunista ääntä mutta harmittelee hänen asuvalintaansa, toinen iloitsee tai ihmettelee kapellimestarin uusia ratkaisuja tutussa teoksessa, kolmas kärsii nykysävellyksen korviin käyvästä volyymista, neljäs koettaa saada mielestään huomisen ikävät kiireet – ja kaikki ovat oikeassa omine tuntemuksineen konsertin aikana ja jälkeen. Voi analysoida, vertailla, väitellä konserttikaverin kanssa, katsoa kotona kirjasta/netistä lisätietoa, olla hiljaa ja maistella mielessään sitä mitä kuuli ja tunsi, – kaikki käy. Se tässä musiikin vastaanottamisessa on ihmeellistä ja saa asialliset suomalaiset puhumaan jopa mysteeristä. Esittäjät ja kuulijat kokevat hetkessä ja ainutkertaisesti paljon, kun he yhdessä osallistuvat musiikin ihmeen toteutumiseen.
Tämä asia, vuorovaikutus esittäjän ja kuulijan välillä, jäi mielestäni puuttumaan Ylen Klassinen Suomi -ohjelmasarjan sisällöstä. Se vilahti jonkun yksittäisen puhujan repliikissä, mutta kun niinkin paljon aikaa, suunnittelua ja tietoa oli ladattu 10-osaiseen kokonaisuuteen, tämä aivan oleellinen asia olisi saanut olla kunnolla mukana. Monet muusikot puhuivat oikein hyvin orkesterin sisäisestä yhteydestä, suhteesta kapellimestariin jne., mutta jäin todella kaipaamaan musiikin esittämisen ja vastaanoton ilmiöön paneutumista. Kokonaisuus oli aika sisäänlämpiävä eikä musiikkielämässä pitkään mukana olleelle antanut juuri mitään uutta. Toivon kuitenkin, että ohjelmaa seuranneille musiikin harrastajille ja siitä kiinnostuneille se antoi kiinnostavia virikkeitä ja tietoa. Olihan siinä myönteinen viritys ja käytetty kuvamateriaali elävöitti hyvin. – Ohjelman nimestä sellainen kommentti, että melkein yhtä hyvin nimi olisi voinut olla Klassinen Helsinki, – joskus jopa Klassinen Töölö!
Ohjelman formaatti muistutti salaatin tekemistä: pieneksi silputtua haastattelumateriaalia eri teemojen kulhoissa. Alkuun toisilleen vastakkaisten mielipiderepliikkien jännite kompositiossa toimi, mutta sitten se alkoi väljähtyä. Paljon toistoa, ja monen osion asiasisältöön olisi riittänyt paljon lyhyempi aika, tunti oli liikaa.
Plussaa annan siitä että ohjelmassa nostettiin myönteisesti esiin sellainen vaikuttaja kuin Joonas Kokkonen. Ihan ihmetyttää, miten mielipiteiden ristitulessa aikoinaan on saatu päätetyksi ja tehdyksi valmiiksi tärkeitä rakenteellisia asioita, ja oli onni, että hän oli silloin käytettävissä. Pidin Magnus Lindbergin muisteluksen loppukaneetista hänen kertoessaan nuoruudenaikaisista illanistujaisista Kokkosella. Isäntä oli kertonut miten paljon hän arvostaa nuoria voimia musiikkielämässä, ja totesi varmasti omakohtaisenkin kokemuksensa nojalla sen, että nuorina sitä riehutaan mutta kyllä vanhemmiten rauhoitutaan, – ja niinhän me olemmekin rauhoittuneet, sanoi Lindberg.
Salosen, Lindbergin ja kumppaneiden nuoruuden kapinointi on moneen kertaan tuttua eri yhteyksistä. Avantilaiset kertoivat haluavansa toimia instituutioita vastaan, tärkeintä oli musiikki. Instituutioita on totuttu syyttämään uusien ideoiden estämisestä ja vakiintuneisiin rakenteisiin jämähtämisestä. Kuitenkin on niin, että jo ensimmäinen talkoohengessä innovoitu tapahtuma voi olla uuden instituution alku. Varsinkin jos tapahtuman taustalla on tarve vaikuttaa ja muuttaa maailmaa. Kun intoa riittää ja hanke etenee ja menestyy, se tarvitsee elääkseen apua – minkäs muun kuin erilaisten instituutioiden. Nyt keväällä posti tuo kesätapahtumien esitteitä: jokaisen takasivulla on kiitollisuudella mainittu rivi logoja ja nimiä: ministeriö, säätiö, rahasto, kunta, pankki…instituutioita joka ikinen. En oikein syyttäisi instituutioita kehityksen jarruttamisesta. Sisällön ideoijien ja esittäjien vastuulla on sisällön tasokkuus, erilaisuus, käänteentekevyys – se uusi, mitä he haluavat tuoda esiin.
”Instituution” ohella toinen lyömäaseena käytetty mutta ajattelematon ilmaisu on ”tuttu ja turvallinen”. Totta on, että konserttiohjelmissa kuullaan ns. perusohjelmiston tuttuja teoksia ainakin yksi. Mutta vaikka teos on ennen kuultu, esityshän muuttuu ja antaa uuden kuuntelukokemuksen. Se on juuri elävän musiikin voiman perustekijä. Tulkinta, esityksen taso, kuulijan vastaanottovalmius eri aikoina, eri paikoissa – monet asiat vaikuttavat. Vaikka olen kuullut Sibeliuksen 5. sinfonian todella monta kertaa, kuuntelin viime perjantaina Susanna Mälkin johtamaa HKO:n esitystä kerrassaan korvat höröllä. Koin siinä paljon uusia näkemyksiä ja ratkaisuja, mikä aivan riemastutti.
Toiseksi: tuttu ja turvallinen on joillekuille uusi ja yllättävä. Koululaisille, ensikertalaisille, satunnaisille konserttiin tulijoille. Kummallisen usein musiikkielämän arvostelijat, lehdistö tai nuoret provokaattorit eivät tunnu muistavan että kuulijoiden joukossa on vaihtuvaa väkeä. ”Ihanaa, uusia kuulijoita!” eräs intendentti kertoi onnellisena huokaisseensa kun kuuli salista aplodeja sinfonian osien välillä. Niin tapahtui muuten mainitussa HKO:n konsertissakin sinfonian 1. osan jälkeen.
Klassinen Suomi -ohjelmassa joku sanoi, että kuulijat pitää yllättää. Sen voi tehdä monella tavalla, esimerkkinä oma kokemukseni Sibeliuksen kohdalla. Toinen positiivinen kokemus oli Kansallisoopperassa tänä keväänä esitetty Taikahuilu. Ei kulisseja, ei toimintaa lavalla – koko visuaalisen elementin hoiti eloisa ja taitavasti tehty animaatioympäristö laulajien laulaessa osansa ilman näyttämöllistä liikettä. Ihan kiva!
Toivottavasti kesä tarjoaa meille kaikille herkullisia ja uudistavia kuunteluelämyksiä!
Tuula Kotilainen
MO, vararehtori emerita
Jätä kommentti