Miten tässä nyt näin kävi? Vielä vuosi sitten kuvittelin teini-ikäisten opettamisen olevan raskasta ja epäkiitollista hommaa. Nyt olen varma, että haluan jatkossakin työskennellä juuri nuorten parissa. Ensimmäinen vuosi musiikin aineopettajana varsinais-suomalaisessa pitäjässä alkaa olla loppusuoralla. Vuosi on ollut monin tavoin loistava, suorastaan ikimuistoinen!
Olen ollut vaikuttunut siitä, kuinka helppoa näiden nuorten kanssa on ollut työskennellä. Tavallisen bändisoiton ja laulun lisäksi olemme eri ryhmien kanssa järjestäneet erilaisia tapahtumia discoista musikaaliin. Musiikin ja ilmaisun voima ovat saaneet olla läsnä koulun arjessa niin paljon kuin olen jaksanut organisoida. Huomaamattani, olen tartuttanut projektivimmaa myös oppilaisiin. On ollut mahtavaa huomata, miten asiat nykyään rullaavat kuin itsestään, kun jotkut oppilaat ottavat vetovastuuta ja innostavat muitakin mukaan. Luottamuksella voi saada paljon aikaan. Projektien kautta musisoivilla nuorilla on ollut myös mahdollisuus saada erilaista näkyvyyttä koulussa. Kaikki eivät ole hyviä ja ahkeria matematiikan tunnilla, mutta osoittavat monipuolista osaamistaan järjestämällä ja esiintymällä. Tällä on monia positiivisia vaikutuksia yksilölle itselleen mutta myös kouluyhteisölle. Tästä syystä olen yhä vakuuttuneempi siitä, miten tärkeää on, että musiikkia opetetaan peruskoulussa.
Aivan helppoa aineen opettaminen ei aina ole kuitenkaan ollut. Koska musiikillisessa osaamisessa on suuria eroja, on oppilaiden eriyttäminen opetuksessa otettava tosissaan huomioon. Vielä syksyllä huomasin turhauttavani oppilaita tuputtamalla heille uusia asioita liian nopealla tahdilla. Tämän hoksattuani, muutin joitakin tapojani ja asioiden opetusjärjestystä. Kevätpuolella olen todennut oppilaiden motivoituvan paremmin, koska he ovat todella oppineet hallitsemaan joitakin asioita. Tuntuuhan aikuisestakin hyvältä hallita jokin uusi asia, vaikka se olisi kuinka pieni. Lisäksi nuorten sosiaaliset suhteet ja keskinäiset ongelmaratkaisuyritykset ovat toisinaan aiheuttaneet jännitystä myös heidän opettajalleen. No – kuuluu asiaan, olen tuumannut ja yrittänyt olla heidän tukenaan ja lisäämättä ahdistusta. Tärkein tavoitteeni opetuksessani on ollut, ettei kenenkään tarvitsisi jännittää musiikkiluokassa ollessaan. Tärkeintä ei ole ollut osaaminen vaan yrittäminen. Musiikkiluokkaan on myös aina saanut tulla, kun siltä on tuntunut.
Vuoden saldoa on vaikea tiivistää. Ikävä jää, kun toukokuun viimeisenä päivänä täältä lähden. Olen kasvanut näiden nuorten kanssa ja nauttinut siitä valtavasti. En voi kuin liputtaa koko kouluväen osallistamisen ja yhteistyön puolesta, joiden rooli myös uudessa opetussuunnitelman perusteissa tulee kasvamaan. Kunpa suomalaiseen opetuskulttuuriin saataisiin vielä ripaus enemmän aitoa huolenpitoa ja kannustavaa suhtautumista – sekä oppilaille että opettajille. Liian usein oppilas yhä edelleen laitetaan ”nurkkaan häpeämään” ja selviytymään yksin. Kukaan ei välttämättä kerro, mitä voisi tehdä toisin. Aina ei tosin tarvitse sitä kertoakaan, vaan on hyvä antaa toisen tehdä niin kuin tekee ja nauttia siitä. Olkaamme suopeita toisiamme kohtaan.
Elina
Kirjoittaja on valmistunut luokan- ja musiikinaineenopettajaksi Turun yliopistosta, ja haluaa nyt ja tulevaisuudessa rohkaista ihmisiä löytämään musiikista iloa ja voimavaroja elämään
Jätä kommentti