Mikä Sinusta tulee isona?

Suomalaista peruskoulua ja nuorten osaamista on viimeaikaisessa kasvatustieteellisessä keskustelussa parjattu melko rankasti. Esimerkiksi Peruskoulu eksyksissä -jutullaan Antti Vanas referoi Mari-Pauliina Vainikaisen väitöstutkimusta Opettaja 2/2015 -julkaisussa: Miksi yhdeksäsluokkalaiset eivät yllä enää samaan suoritustasoon kuin 2000-luvun alussa? ”Taantumaa” on selitetty muun muassa internetin ja sosiaalisen median tunkeutumisella kouluympäristöön ja niiden yleistymisellä relevantin tiedon haussa. Koulu ei ole enää paremman elämän tae. Peruskoulu syöksyy turmioon, eikä Suomessa ole edes konsensusta siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Perin surkeaa! Tai sitten ei. Mitäpä jos tarkasteltaisiin asiaa vaikka eri vinkkelistä, ehdotan.

 

Tosiaan, yhdeksäsluokkalaisten tieto- ja taitotaso on varmasti ja onneksi muuttunut 2000-luvun alkuun verrattuna. Sitä, mitä tietoja ja taitoja oppilailta on aineiston keruun aikana mitattu, ei Opettaja-lehden artikkelista käy ilmi. Mieleeni herääkin kysymys, ovatko juuri nämä mysteeriksi jäävät mitattavat tiedot ja taidot todella relevantteja nykynuorten elämässä, siinä todellisuudessa, jossa tänä päivänä elämme? Eihän kukaan ole pystynyt ennustamaan 2000-luvun alussa, mitä tietoja ja taitoja viidentoista vuoden kuluttua tulisi hallita, ei edes koulussa. Miksi käänne olisi siis huonompaan? Itse olen varsin tyytyväinen, ettei esimerkiksi musiikin teoriaa nykypäivänä opeteta niin kuin itselleni sitä 2000-luvun alussa tavan mukaisesti opetettiin: Teoriaa ilman minkäänlaista kontekstia! Sanahelinää ja ulkoaopettelua.

 

Juuri nippelitiedon puutteesta ja toisaalta sen vaalimisesta tuntuu tässä nykynuorten tietotaitoa parjaavassa keskustelussa olevan kyse. Ainakin jossain määrin. On toki tärkeää oppia jäsentämään asioista pienempiin osatekijöihin ja pystyä siten osallistumaan ”yleissivistyksellisiin” keskusteluihin. Yksityiskohtaisten tietojen muistaminen säästää myös aikaa ja vaivaa ja lisää uskottavuutta sosiaalisissa tilanteissa. Näiden kaikkien taitamiseen juuri nippelitiedon ulkoaopettelu on hyvä keino. Nuoret eivät ehkä nykyään muista juuri sitä tietoa, jota aikuinen pitää itsestään selvänä.  Olen kuitenkin omin silmin havainnut, että kun jokin asia nuorta todella askarruttaa, kaivaa hän sukkelasti älypuhelimensa esille ja tarkistaa asian. Ja tätä tapahtuu paljon. Nuori selvittää itseään askarruttavia asioita Googlen ja muiden hakuselainten avulla ennennäkemättömän nopeasti ja painaa asian mieleensä, mikäli hän tietoa kokee tarvitsevansa.

 

Kun yhdeksäsluokkalaiset oppilaani koulussa kesken biisin harjoittelun kysyvät, mikä sointu Gmaj7 on, keskeytän treenin siksi aikaa, että selitän asian. Usein tämän pienen teoriaopetuksen jälkeen he muistavat, mistä asiassa oli kyse ja soveltavat tietoa taitavasti seuraavassa tilanteessa. Lähes kaikki valinnaismusiikin oppilaani soittavat ja laulavat paremmin kuin kukaan meistä musiikkiluokallamme 2000-luvun vaihteessa. Ja mitä vielä – nuoret osaavat kieliä ja ymmärtävät sosiaalipsykologisista ilmiöistä paljon enemmän, kuin minä saman ikäisenä. Monet nykynuoret ovat sosiaalisia, rohkeita ja usein ihailtavan idearikkaita ja itsevarmoja! Selvää on, että monipuolinen oppimisympäristö on positiivisesti yhteydessä oppimiseen ja osaamiseen. Saankin olla onnekas, että koulussani on ollut varaa varustaa musiikkiluokkaa. Välineet jo itsessään inspiroivat tekemiseen. Uskallan kuitenkin väittää, että myös muualla Suomessa opiskelutilat ovat tänä päivänä paremmat kuin 2000-luvun alussa. Ainakin tieto opiskelutilojen merkityksestä oppimiselle on lisääntynyt valtavasti ja hyvä niin. Asiaan on syytä kiinnittää huomiota. Huomio kannattaa kiinnittää myös siihen, mitä kaikkea tarjolla jo on, ja miten pienillä omilla asenne- ja työtapamuutoksilla voi opetuksesta saada sekä itseä että oppilaita innostavaa. Onko joku kieltänyt kysymästä ideoita nuorilta itseltään? Miten he toivoisivat asioita heille opetettavan?

 

Paljon puhutaan myös elinikäisestä oppimisesta. Eikö olisi siis luonnollista, että nuoruusiässä keskityttäisiin kasvamaan ryhmässä ja löytämään omaa identiteettiä, luomaan ja vahvistumaan? Vasta myöhemmin, näiden osatekijöiden ollessa tasapainossa, olisi enemmän resursseja ja aitoa kiinnostusta keskittyä juuri itseään kiinnostaviin asioihin. Ainahan on joukossa niitä, jotka jo nuorella iällä asiasta innostuneena opettelevat vaikkapa kitaransoittoa tunteja päivässä tai painavat mieleen kaikki maapallon joet ja järvet. Kaikki eivät kuitenkaan innostu tällaisista aiheista, vaan opettelun kohteena voi olla vaikka jokin Audio Subtitle -peli. Onko tämä turhempaa kuin kitaransoiton harjoittelu? Jos on kerran lupa tai suorastaan velvollisuus opiskella koko elämänsä, kuka sitä jaksaisi jatkuvasti sata lasissa? Peruskoulumme on todella hukassa, mikäli siellä olevat aikuiset eivät usko nuoriinsa. Toivottavasti Vainikaisen väitöstutkimus herättää lisää ideoita sille, mitä voimme tehdä peruskoulumme pelastamiseksi.

 

Elina

Kirjoittajan kuvaKirjoittaja on valmistunut luokan- ja musiikinaineenopettajaksi Turun yliopistosta, ja haluaa nyt ja tulevaisuudessa rohkaista ihmisiä löytämään musiikista iloa ja voimavaroja elämään

Kategoriassa Elinan blogi

Jätä kommentti