Koulujen tuntijaot puhuttavat. Kmo:ssa ollaan tietysti erityisen huolissaan musiikin aineen osuudesta. Timo Kovanen pohtii tämän vuoden ensimmäisen Unisonon palstassaan sitä, miten pahimpien uhkakuvien valossa valinnaisuus koulujen tuntijaossa voi johtaa niinkin pitkälle, että oppilaan viimeinen musiikintunti käydään seitsemännellä luokalla. Onhan se tyrmistyttävä ajatus.
Muistelenpa hetken omaa lukioaikaani. Koko siihenastiseen ikääni saakka musiikkia harrastaneena koin, että lukion (joka ei ollut erityisen musiikkipainotteinen) musiikintunnit olivat melko heppoista tavaraa. Sellaisia perusasioita, jotka olivat itselle jo entuudestaan tuttuja. Jazzin historian kurssi oli pedagogisesti vähän syvällisempi ja kiinnostavampi. Mutta ne oppilaat, jotka ottivat musiikin kursseja vapaaehtoisesti, ja joilla ei ehkä ollut niin vahvaa taustaa musiikissa tai soittamisessa aiemmin, tai välttämättä sellaista ollenkaan, tekivät valintansa motivaation perusteella. Kitaransoiton kurssi oli innostuneita rämpyttäjiä täynnä, ja muistan ihmetelleeni, että ai, tästä voi olla kiinnostunut vaikka ei olisikaan istunut musiikkiluokalla tai soittotunneilla koko pientä ikäänsä. Tarjolla oli myös äänityskurssi, jossa tehtiin biisejä alusta loppuun monenmoisilla instrumenteilla ja vehkeillä. Ajatella, tällaista jo 1990-luvulla! Sekään kurssi ei ollut vain meille ”jo-soittaville”.
Nämä olivat aika tärkeitä oivalluksia teini-ikäiselle, tietynlaisessa musiikkikuplassa eläneelle. Musiikista innostuakseen ei aina tarvita taustalle vuosikausien harrastuneisuutta. Soittamisen aloittamisellehan ei ole takarajaa. Olisi silti todella sääli, jos vastaavat mainitsemani kurssit jäävät jatkossa lukuisilta nuorilta kokematta, vain sen takia, että siihen valintaan on mahdollisuus jo 13-vuotiaana. Kuten tässä numerossa haastateltava musiikinopettaja Anniina Vainio toteaa, levottomatkin oppilaat innostuvat ja motivoituvat kun pääsevät itse musiikkia toteuttamaan. Musiikkipedagogi Satu Sopanen taas muistaa mainita, miten taideaineita tarvitaan koulussa myös aivojen lepuuttamiseen ja luovuuden kehittämiseen mm. matematiikan ja kieliaineiden rinnalla.
Lopullinen päätelmä tuntuu olevan se, että tapahtuu oppiminen sitten perinteisen laulun voimin vai tietokoneiden avustuksella, ei ole niin olennaista. Tärkeintä on ilo ja tekemisen riemu! Sitä ei kai liikaa voi korostaa. (Älkääkä nyt käsittäkö väärin, aivojen lepuutus ei tietenkään ole taideaineiden ainoa ominaisuus. Kyllähän te tiedätte.)
Eipä muuta kuin linnunlaulullista kevättä kaikille!
Heidi
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ihmettelee jatkuvasti erilaisia arkielämän musiikillisia, kulttuurisia ja sosiaalisia yhteentörmäyksiä.
Jätä kommentti
One Response to “Kitara käteen, taustaa tai ei”
Heidi Horila
Hei Tero, hauska kuulla että olet aikuisiällä löytänyt soittamisen ja oppimisen iloa! Siitä se lähtee!
-Heidi