Hyvät lukijat,
kesä odottaa. Lomille tai ei, kesän viettoon lähdetään varmasti hieman ristiriitaisissa tunnelmissa jos musiikinopetusta ajatellaan. Koulujen tuntijaot ovat olleet esillä KMO:ssakin pitkin vuotta, vaikuttavathan ne musiikinopetukseen ja sen tulevaisuuteen konkreettisesti. Timo Kovanen erittelee vielä aihetta palstallaan tässä numerossa.
Teille lukijoille Unisono tarjoaa kevään ja lukuvuoden päätteeksi mukavan monipuolisen juttukavalkadin alan eri tekijöiden silmin. Itseäni pohdituttaa Touko Raatikaisen esittely Jyväskylän yliopistoon tekemästään gradututkielmasta soitinvalintoihin liittyen. Tutkielmassa nousee esiin sukupuolistereotypiat ja niiden vaikutus soitinvalintoihin. Tämä on aihe, jota olen itse pohtinut lähestulkoon koko ikäni, ainakin aikuisikäni. Mikä on soittamisessa ”naisellista” tai ”miehistä”, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miksi edelleen on ”tyttöjen” tai ”poikien” soittimia?
Vaikka Raatikainen tutkii eritoten puhallinsoitinvalintoja, voi pohdinnan ulottaa kaikkiin soittimiin ja niihin liittyviin mielikuviin. Sekä klassisen taidemusiikin että populaarimusiikin maailmoissa ovat vallinneet vahvat stereotyyppiset käsitykset siitä, mikä on tyylilajien sisällä hyväksyttävää, arvostettua, uskottavaa. Raatikaisen otoksissa käy ilmi, että soittimet eivät vähemmissäkään määrin ole sukupuolettomia – niiden soittajienkaan mielestä – vaan päinvastoin, niihin liittyy hyvinkin vahvoja tunne- ja mielikuvalatauksia.
Itse aloitin soittoharrastukseni muskarin jälkeen pianolla. En muista itse valinneeni tätä instrumenttia, vaan minua ohjattiin kotoa sen pariin. Pianohan on ollut hyvin tyypillinen tyttöjen ensisoitin, ja on sitä jossain määrin vieläkin. Ehkä minut ohjattiin pianon pariin koska siskonikin oli sitä jo aiemmin soittanut, ja meiltä kotoa löytyi piano. Se oli kaiketi luonteva vaihtoehto, mutta uskon, että vanhemmillani on ollut taustalla ajatus, että piano sopii tytöille hyvin. Vaikea kuvitella, että he olisivat automaattisesti ehdottaneet minulle esimerkiksi rumputunteja! Eihän niin käynytkään.
Myöhemmin aloin kuitenkin tutustua ja soittaa muitakin instrumentteja, kuten kitaraa ja bassoa. Minussa on aina asustanut pieni kapinahenki, joten jos joskus olen saanut pienintäkään, puolihuolimatonta vihjettä siitä, ettei kitaransoitto nyt vaan muka olisi naiselle se sopiva tai tyypillinen ilmaisumuoto (aika useinhan se on ollut laulaminen tai kosketinsoittimet), olen takertunut siihen entistä tiukemmin. Onneksi nykyään näyttäisivät ainakin nuorten bändimaailmassa asiat muuttuneen tasapuolisempaan suuntaan. Ja kuten Raatikaisen gradussa käy ilmi, ryhmässä tekeminen ja sosiaaliset ulottuvuudet ovat nuorille soittamisessa tärkeintä. Jos yhteishenki ei pelaa, ei itsensä kehittäminenkään jaksa pitkälle kiinnostaa.
Tällaista tiettyä kapinaa toivon myös siirtäväni omalle jälkipolvelleni, jos tämä nyt soittamisesta ylipäätään kiinnostuu. Viisas äiti toki ymmärtää, että itsepä siinä tulee jo valmiiksi voimakastahtoisen tyttärensä kanssa kärsimään, mutta valmiina ollaan ja tulta päin! Jos rummut tai vaikka sähkökitara valikoituvat jostain syystä joskus jälkeläiseni ykkössoittimeksi, on parempi hankkia niille säilytystila. Ja treenikämppä. Ihan kaikkien mielenrauhan säilyttämiseksi. Tai jos se ensimmäinen soitin onkin piano, sekin on ihan ok.
Ihanaa ja rentouttavaa kesää,
Heidi
P.S. KMOry toiminnanjohtaja vaihtuu, kun Satu Ristlakki palaa parin vuoden tauon jälkeen takaisin tuttuihin tehtäviinsä. Unisono toivottaa Kati Turtiaiselle onnea ja menestystä tulevissa koitoksissaan! Saattaapa Katin nimi vilahdella Unisonon tulevissa artikkeleissa…
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ihmettelee jatkuvasti erilaisia arkielämän musiikillisia, kulttuurisia ja sosiaalisia yhteentörmäyksiä.
Jätä kommentti