Otsikon laatusana on peräisin koulukonserttien superesiintyjää (yli 1000 kouluvierailua) Inkeri Simola-Isakssonia ilahduttaneesta arvioinnista, jonka hän kerran sai vetämänsä tilaisuuden jälkeen lapsilta. Tästä kuultiin Konserttikeskuksen 50-vuotisjuhlissa, joissa jaettiin ensimmäistä kertaa Inkku-palkinto; sen ansiokas saaja oli Soili Perkiö. Inkku oli läsnä haastatteluvideon kautta, joka oli tehty noin puoli vuotta ennen hänen poismenoaan.
Sikahyvä tai –makee, joka sana esiintyy Antti Häyrysen tekemän Konserttikeskuksen 50-vuotishistoriikin nimessä, luonnehtinee juhlivaa instituutiota positiivisesti. Minullakin oli ilo olla sen toiminnassa mukana sikapitkään, tulin hallitukseen 1970-luvun lopulla. Koulujen Musiikkikeskuksena aloittaneen konserttitoimiston perustajaisät olivat musiikkielämämme arvovaltaisia vaikuttajia, joiden suuhun on vaikea kuvitella näitä sika-alkuisia sanoja. Mutta tulee ihailla visiota ja toimintaa, joilla he tähtäsivät siihen mihin on edettykin: kouluihin viedään tasokasta elävää musiikkia valtion rahoitustuella. Alkuvaiheessa toiminnan tavoitteena oli tukea musiikinopetusta koulukonsertteja koordinoimalla ja järjestämällä. Maaseutupitäjissä ja useimmissa kaupungeissa sekä niiden kouluissa konsertit olivat harvinaisia. Aikaa myöten vahvaksi tavoitteeksi tuli pitää huolta konserttien koko maan kattavasta jakautumisesta. 1960-70 luvuilla vahvasti kehittynyt koulujen ja musiikkioppilaitosten musiikinopetus oli hyvä asia toiminnan kasvaessa. Konserttitarjonnan laatu ja taso olivat avainasioita.
Nykyajan koululainen pystyy kuulemaan musiikkia monin eri tavoin ja missä tahansa, mutta Konserttikeskuksessa kehitetty tuote: elävä, ikäryhmille räätälöity esitystapahtuma ja siihen liittyvä vuorovaikutus on todistanut tarpeellisuutensa ja ottanut paikkansa lasten ja nuorten taidekasvatuksessa. Valtion pienellä, mutta tasaisesti kasvaneella tuella, koulu- ja musiikkielämän tuntijoista koostuvilla hallituksilla sekä toiminnan hyvillä pyörittäjillä Konserttikeskus on vakaasti vienyt toimintaa eteenpäin ja kehittänyt sen sisältöjä ajan hengessä. 50 vuoden esiintyjälista on vaikuttava.
Juhlaseminaarissa esiintyi puhujana M.A. Numminen, joka kuvaili populaarimusiikin ja iskelmän vaiheita ja asemaa. Omia opiskeluaikojaan muistellen hän kertoi 1960-luvun alussa käydystä debatista, joka syntyi Nummisen ja Pekka Gronowin shokeeratessa musiikkimaailmaa ajatuksillaan ja esityksillään. Provokaatio vaikutti olleen nuorten miesten tietoista milteipä huvittelua eikä häirinnyt heidän omaa konsertti- ja oopperakäyntiharrastustaan. Iskelmä ja populaarimusiikki kokivat arvonnousun ja pääsivät esimerkiksi yliopistotutkimuksen kohteiksi, jos se nyt oli perimmäisenä tavoitteena. Muutenhan niillä sinänsä ei ole mitään hätää: kautta aikojen on ollut ja tulee olemaan populaaria musiikkia ihmiselämän koko kirjossa.
Mutta heiluri heiluu ja painotukset vaihtuvat: kunniatohtori-ikään edennyt M.A. Numminen on aikaa myöten päätynyt näkemykseen, että nykyään kulttuurikentässä ainoa todellinen vastakulttuuri on ns. korkeakulttuuri. Esityksen finaaliksi tuli vahva kannanotto: lapsille ja nuorille on tarjottava uutta ja ajanmukaista eli korkeakulttuuria. Sinfoniakonsertteja ja muuta vastaavaa. Tämän toteuttamisessa hänen mukaansa voi kylläkin olla ongelmana se, ettei nykyopettajilla ehkä ole valmiuksia tarjota nykykoululaisille näitä uusia eväitä, koska he itse ovat populaarikulttuurin myötä jääneet niitä vaille.
Jatkoksi tähän huipennukseen lisään, että onneksi on Konserttikeskus, joka on ajan hermolla: sen viime aikojen konserttien kysytyimpänä listaykkösenä on ollut sellistin ja pianistin Sibelius- ja Merikanto-ohjelma. Paneehan se miettimään: ekstreemin musiikkikokemuksen suomalaisessa koulussa tarjoavat Sibelius ja Merikanto! Ja sikahyvä sellisti Jussi Makkonen, joka kertoo oppilaille sellosta ja säveltäjistä.
Koulukonserttien tarjonnassa painotetaan elävän musiikkitapahtuman merkitystä elämyksenä. Tätä elämys -asiaa olen pohtinut paljon ja miettinyt, onko se tai itse sana jo kokenut inflaation. Koko maailma on avattavissa katsottavaksi 24 tuntia vuorokaudessa ja perheet lomailevat lasten kanssa ympäri maailmaa. Mikä on enää uutta, erilaista ja ihmeellistä? Muistuu mieleen lasten psykiatri Jari Sinkkosen maininta siitä, miten lasten kokemuksissa retki sateisessa metsässä äidin kanssa jonain iltapäivänä on ollut unohtumaton kokemus.
Ovatko kokemus ja elämys sama asia? Suomen kielessä on sana kummallekin mutta esimerkiksi englannin kielessä sana on sama, siihen liittyvä adjektiivi määrittelee laadun. Ehkä ihmisellä on sisäänrakennettu elämysmittari, jota on sanoin mahdoton kuvata, mutta joka erottelee kokemukset ja elämykset?
Näitä taas kerran ajattelin huhtikuisessa Pariisissa, jonne pääsin ensimmäisen kerran 50 vuotta sitten. Sitä matkaa oli syytä muistaa ja juhlia, sillä se oli koko elämään vaikuttanut elämys. Elokuussa 1964 seitsemän helteisen päivän aikana kävelin Pariisin sydämeeni ja siellä se on pysynyt. Näin ja koin elävänä sen, mitä olin kuvista nähnyt ja kirjoista lukenut. Lisäksi paljon muuta ja odottamatonta: mittasuhteet, suuruus, tilojen akustiset maailmat, hajut, maut, nopeus, ihmisten puheen ja kielen sointi ja rytmi, historian läsnäolo. Ihmisiä, jotka rukoilivat kirkoissa polvillaan. Halpa, toimiva metro ja suurkaupungin ihmiset, jotka ottavat toisensa huomioon jonoissa ja ruuhkassa. Muistan afrikkalaisen työmiehen tumman käden, joka esti hissin ovea sulkeutumasta nenäni edessä. Vaivuin syvään kateelliseen mietiskelyyn Tuileries´n ja Luxembourgin puistoissa, joissa lapset leikkivät esteettisesti mykistävän kauneuden eli veistosten, istutusten, suihkulähteiden ja puiden keskellä. Koin myös vahvan ymmärtämisen hetken sinä päivänä, jona kaupungissa juhlittiin 20 vuoden takaista tapahtumaa: kaupungin vapautumista saksalaismiehityksestä liittoutuneiden joukkojen marssittua Pariisiin elokuussa 1944.
Nyt Pariisissa on avattu näyttely, jonka aiheena on vuoden 1900 maailmannäyttely, elämysten kokemiseen rakennettu suurtapahtuma. Näyttely Paris 1900 on Petit Palais´ssa, maailmannäyttelyä varten rakennetussa rakennuksessa, jonka pari on suuri Grand Palais kadun toisella puolella. Nämä kaksi palatsia ovat jäljellä vuoden 1900-näyttelyn kymmenistä näyttelytiloista ja eri maiden paviljongeista, joita pystytettiin pitkin Seinen rantoja ja aukioita ja purettiin näyttelyn jälkeen. Aikansa wow- tai ”pankkiiriarkkitehtuuria” edustavien rakennusten monenkirjavassa joukossa positiivista huomiota herätti Suomen kirkkomainen paviljonki, jonka suunnittelivat Eliel Saarinen kollegoineen. Sisätilan holvin Kalevala-aiheiset freskot maalasi Akseli Gallen-Kallela. Maailmannäyttelyyn osallistui myös Helsingin Filharmoninen orkesteri Robert Kajanuksen johdolla, ja konserteissa kuultiin Sibeliuksen musiikkia, mm. tuore Finlandia nimellä La Patrie (Isänmaa). Nimenmuutoksella suojauduttiin venäläistämiskauden paineilta.
Petit Palais`n näyttely on mielenkiintoinen ja monipuolinen tiiviste jättiläismäisen tapahtuman ydinaiheista. Sen antaman tiedon mukaan 51 miljoonaa vierailijaa kävi puolisen vuotta kestäneessä maailmannäyttelyssä kokemassa kaiken maailman ihmeitä ja uusia asioita – ja Pariisin. Näiden 51 miljoonan kansainvälisen kävijän kokemusten myötä laskettiin tukeva perusta Pariisin maineelle ja vetovoimalle: ihmeteltävinä olivat mm. metro, uusi taide, tieteen ja tekniikan saavutukset, muoti, ruoka, huvielämä, Paris by night. Edellinen maailmannäyttely v. 1889, jota varten rakennettiin mm. Eiffel-torni, oli ollut hyvä pohjustus. Sen merkitys oli suuri myös ranskalaisille ja varsinkin taiteilijoille. Musiikin osalta muistetaan, että näyttelyssä kuullulla kaukaisten kulttuurien musiikilla ja soittimilla oli todella suuri vaikutus nuoreen Claude Debussy´hin.
Muuttuvassa maailmassa yksi pysyy: ranskalainen sosiaalinen ateria. Edelleen ruokapöydän ympärillä keskustellaan vilkkaasti, kenenkään pää ei ole painuksissa eivätkä sormet näppäile kännykkää.
Tuula Kotilainen
MO
Vararehtori emerita
Jätä kommentti