Musiikinopetuksen ei tarvitse muuttua ankeaksi, kun koulun peruskorjauksen tieltä muutetaan väistötiloihin. Monta juttua pitää miettiä ihan uusiksi, mutta alun vaikeudet on mahdollista kääntää voitoksi.
Minulla oli onnea luokkatilan suhteen. Parakkirakennuksen luokka oli pieni, mutta äänieristys ja akustiikka mitä parhaimmat. Sähköpistokkeita oli riittävästi, koska tila oli aiemmin toiminut yläkoululaisten tietokoneluokkana. Siirryin parakkitiloihin tammikuussa ja ensimmäisen kevään opetin ilman kirjoja, sillä en voinut sisäilma-altistukseni vuoksi tuoda musiikkiluokkaan koulun puolelta paperimateriaalia. Kopiokoneelle pääsin noin kerran viikossa naapurikoululla, sillä oman koulun opettajien parakkitilat eivät vielä tällöin olleet valmistuneet. Saattaa kuulostaa aika karulta, mutta tällä oli suuri vaikutus tapaani opettaa musiikkia. Kuuntelemisen, korvakuulolta soittamisen, musiikkiliikunnan ja improvisoinnin määrä tunneilla kasvoi roimasti, vaikka olin ennenkin käyttänyt opetuksessani näitä paljon. Oppilaat viihtyivät tunneilla paremmin kuin aiemmin ja parakkiluokan ikkunasta aukeava puistomaisema rauhoitti vilkkaita oppilaita.
Seuraavan lukuvuoden alkaessa aloin pyöritellä ideaa musikaalin toteuttamisesta 6. musiikkiluokan kanssa. Heti syksyn alusta alkaen painotin yhden heidän musiikintunneistaan joka viikko improvisointiin ja teatteriharjoituksiin. Tunti sattui olemaan perjantain viimeinen ja aihe oli kiinnostava, sillä usein oppilailla ei ollut minkäänlaista kiirettä viettämään viikonloppua, kun kello näytti kotiinlähtöaikaa.
Syksyllä koulumme teki retken Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan Tarzan-musikaalia. Olin tutustunut musiikkiluokkalaisten kanssa teatteriin jo aiemmin kulissikierroksen merkeissä ja Tarzan teki oppilaisiin ison vaikutuksen. Kun aloimme suunnitella omaa musikaalia keväälle 2015, aika monen oppilaan suunnitelmissa vilisi viidakkoa ja apinoita. Syntyi idea laittaa tarina tarinan sisään: Oma musikaalimme kertoisi Tuiskun teatteriperheestä, joka valmisteli näytelmää aiheesta ”Tarzan ja kaksi Janea”.
Tarzan ja kaksi Janea -musikaalin rekvisiittaa
Aloitimme musikaalin työstämisen tammikuussa. Aluksi jokaiselle etsittiin mielekäs rooli. Musikaalia varten tarvittiin bändi, näyttelijät ja tekniikkavastaavat. Koska keksimme tarinan itse, jokaiselle näyttelijälle pystyttiin tekemään juuri sellainen rooli kuin hänelle parhaiten sopi: yksi oli vähäpuheinen talonmies, toinen taukoamatta pälpättävä englantilainen ohjaaja. Rohkaisin oppilaita kokeilemaan uusia juttuja. Parilla hahmolla oli hassu puhetapa tai joitakin maneereita, jotka naurattaisivat yleisöä.
Esityksen musiikki syntyi hyvin pitkälti sen pohjalta, mitä musiikkiluokkalaiset olivat neljän vuoden aikana oppineet. Koulun big bandin nuotistosta napattiin suoraan muutama kevätkonserttiin harjoiteltu sovitus. Viidakkoaiheisista kappaleista tein musiikkiluokkien konserttiin potpurin, joka pilkottiin musikaalia varten jälleen osiin. Esityksen valmistumiseen kuuluu luonnollisesti aina se, että viime hetkillä tulee loistavia ideoita. Takaa-ajokohtaukseen treenattiin pari päivää ennen esitystä musiikki korvakuulolta niin, ettei kenelläkään ollut siihen nuottilappua.
Eniten päänvaivaa parakissa teetti valaistus. Päädyin tekemään oman investoinnin ja hankin yhden helposti siirreltävän valosetin ja valo-ohjauspöydän. Sen lisäksi käytimme kohtausten välisissä siirtymissä varjoteatteria. Vaaterekkiin viriteltiin iso kangas ja takaa heijastettiin kirkasta valkoista valoa. Näin valojen parissa työskenteli kaksi oppilasta ja he saivat aika pitkälti keskenään suunnitella kohtausten valaistuksen.
Käsikirjoitus syntyi niin, että ensin ideoita kerättiin runsaasti muistioon. Musikaalin ensimmäisen kohtauksen käsikirjoitin kahden oppilaan kanssa malliksi muille. Tämän pohjalta oppilaiden oli tarkoitus äidinkielentunneilla laatia loput kohtaukset. Koska opetin luokalle vain neljä tuntia musiikkia viikossa, harjoitusten piti sujua tehokkaasti. Karsimme hieman vuorosanojen määrää niin, että käsikirjoitimme kertojalle puheosuudet kohtausten väliin. Kertojan roolissa oli oppilas, joka eläytyi hyvin taitavasti tekstiin. Kertojan osuuksia väritti siirtymämusiikki kohtauksesta toiseen. Äänitekniikasta vastanneet kolme oppilasta saivat suunnitella siirtymämusiikit.
Lähikoulun auditorio toimi musikaalinäyttämönä
Lavasteet piti rakentaa aivan nollabudjetilla ja suunnitella helposti siirrettäväksi. Ne tehtiin pääosin kierrätysmateriaalista. Käytimme kaksi talkoopäivää viikonloppuna lavasteiden tekemiseen ja apuna oli jonkun verran oppilaiden vanhempia. Vihreistä pantittomista muovipulloista rakennettiin viidakkolavaste. Vihreän pakkausteipin ja pahvinpalojen avulla syntyi liaania, jota ripusteltiin ovien ja valojen päälle ympäri luokkatilaa. Seinälle teimme erivärisistä muistilapuista pikselimosaiikkia. Bändin nimeksi valikoitui The Red Stones, koska koulumme sijaitsee Punakiventiellä. Siitä saatiin värimaailmaksi mustaa, punaista ja harmaata.
Toinen puoli luokasta oli enimmäkseen vihreätä ja keltaista, jotta saatiin viidakkoväritys aikaan. Parakkiluokan esitystekniikka oli ihan ajantasainen, joten pystyimme dokumenttikameran avulla heijastamaan kuvaa seinälle. Käytimme tätäkin hyväksi lavastuksessa. Oppilaan tekemällä A4-kokoisella kuvistyöllä pystyi siis hyvin kertomaan yleisölle, että esityksessä siirryttiin teatteritiloista Päärynä-hotelliin. Hauskinta oppilaista oli väsätä hotellin pahvista hissilavastetta. Siihen tehtiin sisälle kiekko, josta näkyi, missä kerroksessa hissi milloinkin oli. Hissin rakentajat suunnittelivat kerroksiin liittyvät äänimerkit ja ne soitettiin esityksessä kellopelillä äänipöydän takaa. Myös lavasterakennuspäivänä kävi niin, että innokkaimmat eivät olisi malttaneet lähteä kotiin ollenkaan. Viime hetkillä syntyi pahvisista jäännöspaloista ja pahvilaatikoista vielä palmu, jonka juurelle haimme koulun pihalta kiviä, jotta se pysyisi pystyssä. Käytimme maalaamiseen halpoja akryylivärejä. Olin joskus soitinrakennuskurssilla tehnyt rummun ja annoin oppilaiden maalata senkin uudelleen teatteriteemaan sopivaksi.
Rooliasujen kanssa oli myös kekseliäisyys tarpeen, sillä koulun näytelmävaraston suhteen oli sama ongelma kuin minkä tahansa paperimateriaalin kanssa – en voinut allergian vuoksi hakea sieltä mitään esitykseen. Bändin pukeutuminen ratkesi värien avulla. Jokainen laittoi päälleen mustaa ja punaista. Etsimme jokaiselle väreihin sopivan hassun hatun. Näyttelijöiden asuista selvisimme myös hyvin pienellä rahalla. Hankin Janen esittäjille sateenvarjot, jotka avattuna olivat auringonkukka ja gerbera. Näin päätimme myös, että espanjalaisittain nimetty Jane Primera pukeutuisi oranssiin ja keltaiseen. Jane Otran väritys oli pinkki. Englantilaista ohjaaja esittävä tyttö sai sateenvarjon, jossa oli kuvia eri kaupunkien nähtävyyksistä.
Näiden lisäksi piti hankkia pari gorillanaamaria ja loppu oli aika helppoa kerätä oman vaatekaapin kätköistä ja oppilaiden kodeista. Näytelmän talonmies esimerkiksi pukeutui isoon haalariin ja lippikseen. Hänellä oli leveä lattiaharja, jolla hän siivosi esityksessä nurkkia. Yksi esityksen ratkaisevista hahmoista – manageri Patrick Snake – pukeutui asuun, joka oli tehty muutamaa vuotta aiemmin valmistettuun musikaaliin. Asuun kuului puvuntakki ja housut sekä samasta kankaasta valmistettu käärmevaate, jossa oli kasvoja varjostava huppu ja pitkä häntä. Tarzania esitti poika, jonka toinen osa roolista oli olla urheilullinen Timo ”Timppa” Tuisku. Tämäkin rooli oli mietitty niin, että oppilaan kotoa löytyi jos minkälaista nyrkkeilyhanskaa ja jääkiekkovarustetta. Teatterinjohtaja Teppo Tuiskulle löytyi helposti hattu ja puvuntakki. Intendenttiä esittävän Antti Tuiskun rockhenkinen vaatetus löytyi kotoa rooliin valitun tytön omasta vaatekaapista.
Esityksiä pidettiin lopulta kolme. Kaksi hieman lyhennettyä esitettiin koulupäivän aikana parakkiteatterina koulun muille luokille. Esitykseen mahtui kerrallaan kaksi muuta luokkaa, kun laitoimme penkit tiiviisti ja huomioimme hätäpoistumistiet. Remontin vuoksi emme voineet käyttää oman koulun salia, joten olin kysynyt iltaesitystä varten lähialueelta toisen koulun auditoriota. Sinne lähdimme esityspäivän aamuna jo varhain roudaamaan lavasteita, soittimia ja tekniikkaa. Päivän aikataulu oli tiivis ja rakennusvaiheessa piti nopeasti tehdä monta ratkaisua, kuinka esitys pystytetään kolme kertaa suurempaan tilaan, jossa on auditoriokatsomo. Onneksi apuna rakentamisessa oli pari vanhempaa ja oppilaiden luokanopettaja.
Kenraaliharjoituksen esitimme naapurikoulun oppilaille heidän koulupäivänsä päätteeksi ja sen jälkeen jäi aikaa vielä tehdä muutamia säätöjä ennen illan esitystä, johon myytiin pääsylippuja. Oppilaat innostuivat viime hetkellä keksimään muutamiin kohtauksiin tanssinumeroita, sillä lavalla oli paljon enemmän tilaa liikkua kuin pienessä parakkiluokassa. Vanhemmat olivat väsänneet teemaan sopivia tarjottavia puffettiin. Kaikki kanaleivät ja sirkusmokkapalat tekivät kauppansa. Pääsylippujen ja puffetin tuotto käytettiin toukokuun viimeisellä kouluviikolla luokkaretkeen.
Illan esityksessä oli juhlan tuntua, kun monen kuukauden mittainen työ palkittiin. Kaikki sujui hyvin siihen nähden, että kenraaliharjoituksessa tapahtui vielä kaikenlaista kommellusta, kun esitys mentiin ensimmäistä kertaa läpi isossa tilassa. Olisi tietenkin ollut hyvä, jos olisimme päässeet auditoriotilassa harjoittelemaan enemmän, mutta olen itse musiikinopettajana tyytyväinen lopputulokseen. Musikaali laitettiin kasaan aika pienellä tuntimäärällä. Se täytyy todeta, että ilman omaa teatteriharrastusta tuskin olisin uskaltanut lähteä toteuttamaan näin isoa kokonaisuutta. Kun tietää, miten eri osa-alueet pyörivät, siitä on paljon apua hetkinä, jolloin täytyy muuttaa suunnitelmaa. Parasta oman esityksen valmistumisessa onkin juuri se, ettei voi etukäteen tietää, millaiseen lopputulokseen päädytään.
Keräsin esityksen jälkeen palautetta sekä eri-ikäisiltä katsojilta että esiintyjiltä itseltään. Osaa kuudesluokkalaisista puraisi projektin myötä teatterikärpänen. Ne jotka eniten esitykseen panostivat, saivat siitä myös enemmän irti. Monessa palautelapussa mainittiin, että parasta oli yhdessä tekeminen ja se, että jokainen sai toiveidensa mukaisen tehtävän tai roolin. Ilman tiivistä yhteistyötä ei esitystä olisi koskaan saatu valmiiksi niissä puitteissa, jotka meillä parakkitiloissa oli. Katsojilta saatua palautetta tuli paljon. Ehkä paras palaute tuli pikkuoppilaalta, joka oli kirjoittanut näin: ”Se musikaali, se oli minun mielestäni mahtava. Katsoisin sen kernaasti uudelleen.”
Stina Myllys
Kuvat: Stina Myllys
Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikinopettaja ja kapellimestari
sekä KMO ry:n hallituksen jäsen.
Jätä kommentti