Laulua lissää …

Fismen marraskuisen musiikkikasvatustapahtuman ohjelmassa oli kaksi paneelia, joista toiseen olin kutsuttu yhdeksi puhujaksi. Tehtävänä oli muistella menneitä ja sitä kautta kommentoida myös tätä päivää. Meitä vanhoja paneelissa oli lisäkseni Ellen Urho, Roy Asplund ja Tapani Tirilä.   Keskusteluaiheemme oli koulun musiikinopetus, toinen paneeli keskittyi soiton opiskeluun.  Puhetta johti kummassakin paneelissa Petri Aarnio.

 

Osuutemme otsikkona oli ”Laulua lissää!” Siihen päädyttiin pienessä suunnittelutapaamisessa, jossa aiheita pursuili joka suuntaan. Tämä siilautui yhteiseksi julistukseksi.

 

Paneelissa meille esitettiin neljä kysymystä: lämmittelynä muisto jostain ikimuistoisesta hetkestä, sitten, mikä oman opetusuran aikana oli erityisen onnistunutta tai hyvää, mikä nykyajan opetuksessa mietityttää tai on erityisen innostavaa, ja mikä voisi olla ajaton ohje seuraavien sukupolvien musiikinopettajille eli mikä on avain erinomaiseen pedagogiikkaan?

 

Paneelin kesto oli yksi tunti, joten etenemisvauhti oli ripeä eikä esitelmiä pidetty. Mieleen jäi muutama kiteytys: Ellen Urho rakentavaan tapaansa piti hyvänä asiana ihmisten yhteen tulemista yhteisen asian merkeissä, eli siis juuri Fismen tapaista tapahtumaa.  Niillä on ollut aina merkitystä ja niin on oleva edelleen. Tapani Tirilä kannusti musiikinopettajaa tuntemaan oman arvonsa kouluyhteisössä asiantuntijana, jonka tekemä työ on ensiarvoista yksittäisten nuorten ja kouluyhteisön kokonaisuuden kannalta.

 

Kaikki olimme laulamisen lisäämisen kannalla. Me vanhat tiedämme laulun ja laulamisen merkityksen ja olemme huolissamme sen vähentymisen takia. Silloin, kun me toimimme opettajina, laulaminen oli oleellisimpia musisoinnin muotoja.  Laulaminen oli luomua, ei käytetty mikrofoneja. Soittimia käytettiin satunnaisesti laulun lisänä, ja opettaja osasi säestää pianolla. Vaikka nykyajan lapset ja nuoret elävät musiikkia ja ääntä tulvivassa maailmassa, yhdessä laulaminen on itse tehtyä, uniikkia osallistumista, henkisesti ja fyysisesti rakentavaa.

 

Omalta opetusuralta poimin onnistuneeksi asiaksi integraation, musiikkiin liittyvän monipuolisen, jopa aineidenvälisen tekemisen ja kokemisen. Dramatisoinnin ja yhteistyössä liikunnan, kuviksen, äidinkielen, muiden kielien, historian – milloin mitenkin – opettajien kanssa tehtiin teemapäiviä ja produktioita juhliin sekä käsiteltiin asioita oman aineen opetuksen yhteydessä. Integraatio, eheyttävä tarkastelu ja tekeminen on hyvä haaste edelleen. Musiikki liittyy historiaan, uskonnollisiin, yhteiskunnallisiin, ilmastollisiin jne. olosuhteisiin ja niiden muovaamiin kulttuureihin. Aiheita pitää työstää kokonaisvaltaisesti, jos halutaan lisätä ymmärtämistä. Eri menetelmin, tiedon ja tekemisen avulla opitaan. Valmius tähän on suuri haaste opettajankoulutukselle.

 

Paneelissa pyydettyjen kommenttien ja ohjeiden antaminen nykyajan opetukselle ei ole helppoa, sillä kentän todellisuuden seuraaminen on vaikeaa ja onnistuu vain satunnaisesti. Media poimii irrallisia aiheita, joilla on uutisarvoa tai paikallista merkitystä.  Koulujen musiikinopetuksesta kantautuu tietoja tuttujen, vanhempien ja musiikkikasvattajien kautta, ja luonnollisesti tällainen informaatio on subjektiivista. Usein terveiset ovat negatiivisia.   Ei ole ollut kiva kuulla valituksia siitä, että kouluissa ei enää lauleta, opetus on yksipuolisesti vain bändisoittoa ja kevyttä musaa, eikä musiikinopettaja osaa säestää Maamme-laulua. Ollaan huolissaan lasten ja nuorten kehityksestä, lahjakkuuden edistämisestä ja suomalaisen musiikin tulevaisuudesta. Näihin valituksiin voi yrittää vastata kertomalla erilaisten toimijoiden ilahduttavista yhteistyöprojekteista ja uusista sisällöistä kuten esimerkiksi säveltämisen tuomisesta luokkaan, sekä tietysti viitata olosuhteisiin kuten vähentyneisiin tuntimääriin ja opettajankoulutuksen muutoksiin. Valistuneet valittajat jatkavat kysymällä, miksi tiedossa oleviin epäkohtiin ei sitten puututa?

 

Hyvä kysymys, sillä satunnaiset kriittiset terveiset eivät ole tuulesta temmattuja. Sibelius-Akatemian Musiikkikasvatus, the Finnish Journal of Music Education – julkaisusta olen lukenut raportteja ja artikkeleita samoista asioista: mm. musiikin merkityksestä nuorille, laulamisen vähentymisestä kouluissa tai siitä, että peruskoulun musiikinopetuksen sisältöihin kuuluvien tiedollisten asioiden hallinta oli tutkitulla kohderyhmällä erittäin huonoa.   Asioita siis seurataan tutkimuksessa.  Mutta entä sitten? Luin Journalista hätkähdyttävän raportin pilottiprojektista, jossa selvitetään uudistuvaa muusikkoutta eli opettajan valmiuksia luoviin työtapoihin. Se meni tiedoksi KMO:n yli 200:lle sähköpostiosoitteen antaneelle opettajalle, mutta vastaajia osallistui 15. Siis kappaletta, ei edes prosenttia! – Tutkimusta jatketaan tavoitteena saada edustavampi otos. Toivottavasti onnistuu.

 

Nostinkin paneelissa esiin kysymyksen siitä, mikä on tutkimuksen rooli ja miten se vaikuttaa?  Antavatko tutkimustieto ja tulokset aihetta keskusteluun, uusiin tarkasteluihin, johtopäätöksiin ja koulutuksen tarkistamiseen? Kenen toimesta niitä tuodaan esiin? Miten tieto kohtaa kentällä opetustyötä tekevät opettajat? Kiinnostaako se heitä ja kokevatko he saavansa siitä hyötyä?  Onko tutkimuksen käyttämä tieteellinen kieli ymmärrettävää, saati tieteellinen teksti muilla kielillä?

 

Tutkimusta ja tietoa on osattava myös popularisoida.  Kentällä oleva musiikinopettaja voi edistää asioita koulun ja kunnan tasolla, jos hänellä on hallussaan faktaa tutkimustuloksista, ja jos hän esiintyy vakuuttavasti oman alansa asiantuntijana.  Luonteva tapa lähentää kenttää ja tutkimusta toisiinsa olisi täydennyskoulutus. Toivottavasti sen ja yliopistojen tutkimuksen välillä on elävä yhteys? Entä muut kanavat ja koulutustapahtumat? Unisono ja sosiaalinen media tiedonlevittäjinä? Fismen musiikkipäivät näytti sisältönsä puolesta painottuvan käytännön tekemiseen, pajoihin jne. Tulevissa tapahtumissa voisi ”tutkijoiden päivän” lisäksi olla myös tutkimustulospajoja, joissa tutkimusta avataan käytännönläheisesti.

 

Loppukysymykseen erinomaisen pedagogiikan avaimesta jäi vastausaikaa vähän. Jotain tällaista esitin: toivon, että musiikin opetuksessa tarjotaan oppilaalle avauksia ja laajennuksia uuteen ja hänelle ennestään tuntemattomaan kokemuksin, elämyksin ja tiedollisesti, niin kuin muissakin aineissa. Toivon, että musiikin opetus on taidekasvatusta.

 

Tuula Kotilainen

 

MO, vararehtori emerita

 

 

 

 

Kirjoittajan kuva

Kategoriassa Tuulan kolumni

Jätä kommentti