Uusi hallitus on aloittanut toimissaan tammikuussa ja kuluva toimintavuosi on KMO:n tulevaisuuden kannalta tärkeä, koska hallituksen toimenpiteiden taloustilanteen korjaamiseksi pitäisi alkaa näkyä viimeistään tänä vuonna. Lisäksi tälle toimintavuodelle on tulossa paljon uutta mm. alueellisen toiminnan ja koulutusten suhteen. Toivottavasti myös neuvottelut uusista jäseneduista tuottavat kmo:laisten kannalta suotuisan tuloksen. Tällä kertaa päivän polttava koulutuspoliittinen kuuma peruna on lukion tuntijaon ja tavoitteiden uudistustyö. Se on herättänyt paljon julkista keskustelua, mutta kovin vähän musiikin kannalta. Mitä esitetyt avaukset merkitsevät lukion musiikin opetuksen tulevaisuutta ajatellen?
Juuri ennen joulua valmisteleva työryhmä jätti esityksensä Tulevaisuuden lukio. Valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. opetusministeri Krista Kiurulle. Siinä työryhmä tarjoaa päättäjille kolme mallia A, B ja C, joista A:ssa ja B:ssa lukiolaisen valinnaisuus on viety pisimmälle. Mallissa C kaikkia aineita opiskeltaisiin vähintään yksi pakollinen kurssi. Erityisesti yleissivistyksen puolestapuhujat ovat olleet aktiivisia ja polttopiste on ollut vahvasti historian ja yhteiskuntaopin opetuksessa. Myös uskonnon ja terveystiedon asema on herättänyt paljon porua. Kritiikki ja tyytymättömyys on ollut laajaa. Opetusministerin viimeisimmistä kannanotoista voineekin perustellusti tulkita, että mikään työryhmän esittämistä tuntijakomalleista ei tule lukiouudistuksen rungoksi, vaan jokin neljäs vaihtoehto on toimiva tiekarttana.
Laajalle vietynä valinnaisuus tuottaisi tilanteen, jossa yleissivistyneen ylioppilaan viimeisiksi kokemuksiksi musiikin opiskelusta voisivat jäädä peruskoulun seitsemännen luokan tunnit. On fakta, että kaikkien ei-pakollisten aineiden lehtoraatit olisivat tulevaisuudessa kortilla ja kelpoisten ja pätevien aineenopettajien löytäminen olisi nykyistäkin hankalampaa. Ketäpä houkuttaisi sivutoimisen tuntiopettajan pesti? Mutta tämänhän musiikin opettajat tietävät jo! Nyt meille jo tuttu kurimus tulisi koskemaan myös reaaliaineita. Musiikissa tilanne ei radikaalisti muuttuisi nykyiseen verrattuna, mutta valinnaisuuden sitominen oppiainekoreihin heikentää lukiolaisen mahdollisuuksia opiskella taideaineita laajasti. Lisäksi laaja valinnaisuus johtaisi musiikkilukioiden erityistehtävästatuksen kyseenalaistamiseen. Näiltä osin esitetyt tuntijakovaihtoehdot eivät ole toivottuja kehityssuuntia. Musiikin osalta muutos ei olisi mullistava, mutta näivettäisi lukiolaisten tasa-arvoisia edellytyksiä saada pätevää musiikin opetusta kaikkialla ja kaikenkokoisissa kouluissa.
Yleissivistyskeskustelun varjoon on jäänyt tavoiteosan ja lukioasetuksen ihanteelliset tavoitteet mm. syvällisen ymmärtämisen, kriittisen ajattelun, opiskelutaitojen ja eri oppiaineiden tietojen yhdistämisen osalta. Ansiokkainta ehdotuksissa on pyrkimys muuttaa lukion painopistettä tietoähkyn ja bulimiaoppimisen sijaan valmiuksiin ja taitoihin. Jos taitoihin ja omaksuttuun tietoon halutaan sijoittaa panoksia, miksi luonnostaan toiminnallisten taideaineiden opiskeluedellytyksiä heikennetään? Valitettavasti esitetyillä tuntijakomalleilla ei mielestäni saavuteta yleviä tavoitteita, vaan tuotetaan epäkunnianhimoisia putkitutkintoja. Tunnustaudun opetussuunnitelmauskovaiseksi, mutta hyvät opetussuunnitelmatkaan eivät voi yksin kompensoida kehnoja rakenteita. Meidän musiikin opettajien on myös pidettävä äläkkää ja osoitettava musiikin merkitys oppimisen, ryhmätyötaitojen, merkitysten luomisen ja pystyvyyden kokemusten edistäjänä.
Ylioppilaskirjoitusten sähköistäminen on kuuma puheenaihe, mutta keskustelu on pyörinyt tekniikan ympärillä. Uudet sähköiset välineet luovat mahdollisuuden hyödyntää myös musiikkia osana yleissivistäviä ylioppilaskokeita, jos ylioppilastutkintolautakunta niin tahtoo. Digiuudistus ylioppilaskokeissa mahdollistaa uusia tapoja oppilaalle osoittaa musiikillista osaamista. Tarvitseeko musiikin olla osana ylioppilaskirjoituksia, onkin sitten oma keskustelunsa.
Erityisen huolestunut olen valtiovallan suunnitelmista uudistaa toisen asteen rahoitusmallia samankaltaiseksi kuin korkeakouluissa. Hallitusohjelmassakin mainittu tuloksellisuusrahoitus yhdessä tutkintoperustaiseen rahoituspohjaan asettaa lukiot ja opettajat tehtailemaan mahdollisimman nopeasti ylioppilaita. Todennäköisesti tämä tarkoittaisi sitä, että yhä useampi lukiolainen suorittaisi tutkintonsa minimikurssimäärällä, ja oppiaineita, joita ei kirjoiteta, opiskeltaisiin mahdollisimman vähän. Toisaalta hahmoteltu rahoituksen rakenne johtaisi tilanteeseen, jossa eri alojen asiantuntijoiden eli opettajien väliset psykososiaaliset yhteistyöedellytykset heikentyisivät, koska lähimmistä kollegoista tulisi kilpailijoita ellei peräti vihollisia. Uusliberalistisen kilpailu- ja mittaamiseetoksen tulo kouluun nakertaa salakavalasti suomalaisen koulujärjestelmän kaikkein tärkeintä kulmakiveä, luottamuksen kulttuuria.
Toistaiseksi inhottava skenaario ei ole todellisuutta, joten tulevaan kehitykseen voi vielä vaikuttaa. Ei ole muutosvastarintaa, jos ei suostu hyväksymään omien arvojen vastaisia tai pedagogiselle ajattelulle vieraita periaatteita koulun toimintaa ohjaamaan. Perustellulle kritiikille ja pedagogisille argumenteille tulee olla tilaa teknokraattien hegemoniasta huolimatta. Lukion pedagoginen kehittäminen ei saa tarkoittaa yksisilmäisesti työelämän tarpeisiin tuotettavia hyödyllisiä akateemisia idiootteja, vaan täytyy raivata tilaa ja aikaa ajattelun kypsymiselle, ihmiseksi kasvamiselle ja yhteyden kokemiselle.
Timo Kovanen
Jätä kommentti