On jo pitkään tiedetty tosiasia, että musiikki liikuttaa sikiötä jo raskausaikana. Rytmit ja äänten värähtelyt saavat ihmisenalun reagoimaan, ja raskaudenaikainen musiikin ja muiden äänten kuuleminen voi tutkimusten mukaan vaikuttaa hermoston kehitykseen. Siispä musiikki on usein jo sikiövaiheessa sille altistuneille lapsille tuttu aistikokemus, ja vielä muutaman kuukauden ikäinen vauva voi tunnistaa ja muistaa kohdussa kuulemiaan yksinkertaisia melodioita, kuten Tuiki, tuiki tähtöstä
( http://www.plosone.org/article/info%3Adoi%2F10.1371%2Fjournal.pone.0078946 ).
Musiikkiin voi ja saa toki tutustua myöhemmälläkin iällä, ”harrastuneisuutta” ei sentään ole pakko aloittaa alle yhdeksänkuukautisena. Eikä sitä valintaa itse sillä iällä tehdäkään. Kevyenä aasinsiltana viittaan tällä Liikuttava sävel –tutkimukseen, joka esitellään tässä vuoden viimeisessä Unisonon numerossa. Mutaveijarit-videon avulla tutkittiin, saiko liikunnallis-musiikillinen video äitejä ja lapsia liikkumaan enemmän kuin verrokkiryhmä, jotka eivät videota katselleet. Tutkimus oli tässä vaiheessa vielä pilottiasteella, ja myöhemmin syksyllä 2014 sen toteutus käynnistettiin laajemmin. Odottelemme mielenkiinnolla tuloksia lähitulevaisuudessa.
Lapsi leikkii ja liikkuu luonnostaan, mutta jossain vaiheessa elämää passivoidumme. Ehkä lukemisto tai pelimaailma tulee kiinnostavammaksi, ja musiikki koetaan enemmän kuuntelijan näkökulmasta. Omasta perhepiiristä, josta arkielämän havainnot usein väkisinkin kumpuavat, voin tässä vaiheessa todeta, että nyt 4-vuotiaan jälkeläisen päivittäinen elämä tapahtuu pääosin muutaman sentin verran irti lattiasta. Tämä tahtoo sanoa, että energiaa riittää kyseisellä tapauksella siinä määrin, että lähestulkoon kaikki siirtyminen paikasta toiseen, ainakin sisätiloissa, tapahtuu eri tavoin hyppien, loikkien tai tanssien. Ja tanssiin virittää melkein musiikki kuin musiikki. Koska kotonamme kuunnellaan musiikkia laidasta laitaan, ja lapsi tunnistaa mielestään ”hyvän biisin”, saa jalat vispaamaan ja lanteet heilumaan milloin Eppu Normaali, milloin Art Blakey tai Blondie, milloin Ella ja Aleksi. Satie ja Ravel kirvoittavat taas omanlaisiaan koreografioita. Usein kuullaan pyyntö, lapsen omien musiikkivalintojen välistä, ”laita taas joku teidän levy”. On ilahduttavaa huomata, että vaikka joka kerta ei vanhemman musiikkivalinta ehkä miellytä, on lapsen luontainen kiinnostus musiikkiin niin laaja, ettei genrellä ole väliä. Hitti on se mikä tuntuu ja kuulostaa hyvältä. Samassa tulee itsekin irtaannuttua aikuisen muka-tärkeästä roolista, kun pieni käsi vetää ja vaatii mukaansa hillumaan.
Yhdistyksellä on ollut vaikea vuosi. Kuten puheenjohtaja Timo Kovanen omalla palstallaan toteaa, on nyt vain katsottava eteenpäin. Toiminta jatkuu toiminnanjohtajuuden lakkauttamisesta huolimatta. Yhdistykselle on edelleen tarvetta, vaikka sitten muuttuvin käytäntein, ja niin on myös Unisonolle. Lehti tulee säilymään ja ilmestymään jatkossakin. Pysykää näppäimillä!
Parhainta loppuvuotta ja joulua, ensi vuonna tavataan.
Heidi
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ihmettelee jatkuvasti erilaisia arkielämän musiikillisia, kulttuurisia ja sosiaalisia yhteentörmäyksiä.
Jätä kommentti